Elinluovutus- ja siirtotoiminnan ammattilaismateriaalia

Vastuu elinluovutustoiminnan valtakunnallisen kokonaisuuden suunnittelusta ja yhteensovittamisesta on HUSilla. Elinsiirrot on valtakunnallisesti keskitetty meille. Elinluovutus- ja -siirtotoiminnan organisaatiot ovat toistaan täysin erillisiä HUSin toimintoja, kuten lakikin edellyttää. Elinluovutussairaaloina toimivat kaikki maamme keskussairaalat.

Elinsiirtoja rajoittaa edelleenkin pula siirrettävistä elimistä. Elinsiirtojoissa on jatkuvasti yli 500 potilasta, joista 5–10% kuolee, koska heille ei ole tarjolla soveltuvaa siirrännäistä.  Sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut elinluovutuksia ja elinsiirtoja koskevan kansallisen toimintasuunnitelman, jonka tavoitteena on, että kaikki potilaat, jotka sairautensa ja lääketieteellisen arvion perusteella hyötyvät elinsiirrosta, saavat hyvin toimivan siirteen oikea-aikaisesti ja yhdenvertaisesti.

Elinluovutustoimintaa säätelevät sekä Suomen että Euroopan lait. Lainsäädännöllä pyritään turvaamaan toiminnan läpinäkyvyys, väärinkäytösten ja taloudellisen hyödyn tavoittelemisen ehkäiseminen, elinten ja kudosten jäljitettävyys, laadukkaan ja tasavertaisen hoidon tarjoaminen, elinsiirteiden laatu ja turvallisuus sekä siirteiden saatavuuden takaaminen.

Elinluovutuksen esteitä ovat: 

• aivokuoleman syy tai mekanismi on epäselvä
• yli 85 vuoden ikä
• positiivinen B-hepatiitti, HIV
• viiden vuoden sisällä sairastettu syöpä, paitsi ihon tyvisolusyöpä tai aivokasvain

Elinluovutukset pääosin aivokuolleilta luovuttajilta 

Suomessa suurin osa elinsiirroista tehdään aivokuolleilta vainajilta lahjaksi saaduilla elimillä. Ihminen on kuollut, kun kaikki hänen aivotoimintansa on pysyvästi loppunut, vaikka sydän vielä sykkisi. Aivokuoleman toteaa yleensä kaksi lääkäriä: neurokirurgi tai neurologi toteaa aivotoiminnan loppumisen ja teho-osastonlääkäri tai anestesialääkäri spontaanin hengitystoiminnan loppumisen. 

Aivokuolleiden elinluovuttajien määrä ei riitä kattamaan tarvittavien elinsiirteiden määrää. Tästä syystä myös Suomessa on otettu elinluovutus verenkierron pysähtymisen ja kuoleman toteamisen jälkeen eli Donation After Circulatory Determination of Death (DCD) -toiminta.

Elinluovutus verenkierron pysähtymisen ja kuoleman toteamisen jälkeen voi tulla kyseeseen, jos vaikeasta aivovauriosta kärsivän potilaan tila ei etene aivokuolemaan, mutta potilaalla ei ole paranemisedellytyksiä ja hoitavat lääkärit päättävät moniammatillisesti, että  ennusteettomasta hoidosta luovutaan. Hoidosta luopumisen päätöksen jälkeen pohditaan mahdollisuuksia edetä elinluovutukseen. Elinluovutuksen mahdollisuudesta ja potilaan kannasta keskustellaan aina läheisten kanssa, mikäli potilas on elinluovutusta vastustanut, siihen ei edetä. Sydämen pysähtymisen jälkeen verenkierto ja hengitys loppuvat, jolloin myös aivotoiminta loppuu.

Lähtökohtana oletettu suostumus

Ennen elinten irrotusta omaisilta tiedustellaan vainajan elinaikaista kantaa elinluovutukseen.  Suomessa on käytössä ns. oletettu suostumus: mikäli vainaja ei ole elinaikanaan vastustanut elinluovutusta, voidaan hänen elimiään ja kudoksiaan irrottaa toisen ihmisen hoitoa varten. Näin pyritään kunnioittamaan vainajan tahtoa eikä omaisten tarvitse miettiä raskaalla surun hetkellä ylimääräisiä asioita.

Pyrimme ottamaan elinluovutuksen mahdollisuuden esille aina kriittisesti neurologisesti sairaan potilaan kohdalla, mikäli arvioimme, ettei potilaalla ole edellytyksiä toipua. Elinluovutuksen mahdollisuus on osa kuolevan potilaan elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa ja potilaan tahdon kunnioittamista. Kuoleman jälkeisellä elinluovutuksella voidaan auttaa toisen ihmisen sairauden tai vamman hoitoa ja pelastaa ihmishenkiä.