Suurin potilasryhmä perhetyössä on laihuushäiriötä eli anoreksiaa sairastavat potilaat. Heidän lisäkseen on jonkin verran bulimiapotilaita. Suurimmaksi osaksi perhetyötä tehdään alaikäisten potilaiden ja heidän perheidensä kanssa.
”Perhetyö tarkoittaa käytännössä sitä, että otamme lapsen tai nuoren vanhemmat mukaan hoitoon. Laihuushäiriö on haastava sairaus. Jos työskentelemme vain nuoren kanssa, emme saavuta välttämättä toivottuja tuloksia”, perheterapeutti, sairaanhoitaja Mira Ilomäki sanoo.
Kun perhe osallistuu hoitoon, lapsi saa apua kotona ja voi asua siellä. Samalla vanhemmat saavat tietoa sairaudesta ja siitä, kuinka tukea lasta toipumisessa.
Ravitsemuksen korjaaminen ensimmäinen askel
HUSin syömishäiriöyksikössä käytetään perhepohjaista hoitomallia (family based treatment FBT), joka alkaa ensikäynnillä lääkärin luona. Tällöin arvioidaan, kuinka vaikeasta syömishäiriöstä on kyse, ja mikä potilaan fyysinen ja psyykkinen vointi on. Jos vointi on heikko, lapsi otetaan osastolle, mutta useimmiten varataan aika perheterapeutille.
”Ensimmäisellä perheterapiakäynnillä käydään läpi tilannetta kotona ja selvitetään, voidaanko hoitoa jatkaa avohoitona. Samalla annan tietoa hoitomallista, sairauden vaiheista ja oireista sekä korostan ravitsemuskuntoutuksen merkitystä”, Ilomäki kertoo.
Ruokamäärien kasvattaminen lisää yleensä nuoren ahdistusta, mikä saattaa pelästyttää vanhemmat. Ilomäki muistuttaa, että ahdistus on normaalia ja kuuluu asiaan. Siksi on tärkeää kertoa perheelle erilaisista keinoista hallita ahdistusta.
”Usein ajatellaan, että nuori tarvitsee terapiaa, mutta ravitsemuksella on suuri merkitys aivoille. Niiden pitää saada ravintoa ennen kuin ihminen pystyy terapeuttiseen työskentelyyn. Siksi ravitsemus on saatava ensin kuntoon.”
Perheruokailu kertoo, onnistuuko syöminen
Yksi tärkeä perhetyöhön useimmiten kuuluva elementti on perheruokailu, joka toteutetaan syömishäiriöyksikössä. Perhe tulee paikalle ruuat mukanaan ja syö yhteisen pöydän ääressä kuin kotonaan. Perheterapeutit havainnoivat ruokailutilannetta, auttavat hahmottamaan annoskokoja ja tukevat ja kannustavat vanhempia. Samalla he saavat tietoa nuoren oireilusta ja ahdistuksen tasosta.
”Perheruokailu antaa paljon sellaista tietoa, joka ei tule muissa tapaamisissa esiin. Vanhemmat saavat kokemuksen, että syöminen on mahdollista. Jos syöminen taas ei onnistu, se kertoo, että osastohoito voi olla tarpeen.”
Perhepohjaisessa hoitomallissa vastuu ruokailuista on vanhemmilla eli he päättävät, mitä syödään ja kuinka paljon. Nuori tulee vain pöytään ja syö. Vähitellen vastuuta syömisestä siirretään yhä enemmän nuorelle itselleen.
”Etenemme askel kerrallaan nuorta ja vanhempia kuunnellen. Pyrimme välttämään liian isoja hyppyjä, ettei tulisi takapakkia”, Ilomäki sanoo.
Viikoittaisissa tapaamisissa perheterapeutin kanssa arvioidaan, miten toipuminen edistyy. Noin kuukauden kuluttua hoidon alkamisesta nuori tapaa lääkärin uudelleen, jolloin katsotaan, tarvitaanko hoidon tehostamista.
Perhetyö on nuorten kohdalla vaikuttavinta hoitoa
Perhepohjainen hoitomalli sopii ainoaksi hoitomuodoksi potilaille, jotka ovat sairastaneet vain vähän aikaa, syömishäiriö ei ole vakava eikä heillä ole muita diagnooseja. Perhetyöstä on kuitenkin hyötyä kaikille, sillä jossain vaiheessa osastohoidossakin ollut nuori palaa kotiin.
”Nuorten kohdalla perhepohjainen hoitomalli on ensisijainen ja tutkimusten mukaan tehokkain hoitomalli. Perhetyön tehokkuus perustuu siihen, että kun vanhemmat ottavat vastuuta syömisestä, ravitsemustila korjaantuu. Mitä nopeammin paino korjaantuu, sitä parempi ennuste toipumiselle on”, Ilomäki toteaa.
Artikkeli on julkaistu alun perin Husarissa 1/2024.
