Sairaanhoitajien ja kätilöiden vuosi

Vuonna 2020 vietettiin Florence Nightingalen 200-vuotissyntymäpäivää. Sen kunniaksi Maailman terveysjärjestö WHO julisti vuoden 2020 sairaanhoitajien ja kätilöiden vuodeksi. Traagisen ironisessa käänteessä vuodesta 2020 tuli myös WHO:n julistaman koronapandemian vuosi, jolloin sairaanhoidon sietokyky joutui maailmanlaajuisesti koetukselle. Kiitos kehittyneen sairaanhoidon ja hygienian, olemme kuitenkin paremmin varautuneita selviämään tilanteesta kuin koskaan ennen. Nyt jos koskaan on syytä juhlistaa sairaanhoitajia ja sairaanhoidon kehityksen uranuurtajia.

Kynä oli Florence Nightingalen tärkein työkalu, ja hänen kerrotaan kirjoittaneen noin 13 000 kirjettä. Hän piti säännöllisesti yhteyttä muun muassa kuningatar Viktoriaan. Alla katkelma Florence Nightingalen kirjeestä, jossa hän kuvailee kuinka Britannian Egyptin pääkonsuli varastaa hänen kynänsä.

"I had a pen, a steel pen, one pen […] Mr Murray comes into the room, he sees the pen, he seizes upon it, carries it off into his own room, secures it there and returns. Our pen is gone. The ambassador of Great Britain was not proof against a pen in Egypt. There was no asking him for it without insulting him, for a more manifest act of theft, a falling under temptation, was never committed. For this ambassadorial deed of dishonesty he has since sought to propitiate me by shells from the Red Sea, flowers from Arabia etc., but it is no use."

Diakonissalaitokset

Sairaanhoitajattaren työ oli 1800-luvun alkuun asti pitkälti kristilliseen laupeudentyöhön perustuvaa huolenpitoa, johon ei ollut varsinaista koulutusta. Saksan Kaiserswerthissä perustettiin vuonna 1836 ensimmäinen Diakonissalaitos, jossa diakonissoiksi koulutettavat naiset saivat teologian opetuksen lisäksi sairaanhoitajakoulutusta.

Diakonissa-aate levisi Saksasta ympäri maailmaa. Myös Suomessa ensimmäiset ammatillisesti koulutetut sairaanhoitajat olivat diakonissalaitosten kouluttamia, alkaen 1850-luvulta lyhyen aikaa toimineesta Turun Diakonissalaitoksesta. Tänään diakonissalaitos on Suomessa synonyymi Helsingin Diakonissalaitokselle, jonka perusti hyväntekijä Aurora Karamzin vuonna 1867.

Suomen Punainen Risti

Suomen Punainen Risti perustettiin vuonna 1877 Turkin ja Venäjän sodan puhkeamisen jälkeen. Yhdistys koulutti sairaanhoitajia hoitamaan sodassa haavoittuneita sotilaita ja tämä toiminta jatkui sodan jälkeenkin, vuodesta 1889 yhteistyössä Helsingin yleisen sairaalan kanssa Kirurgisessa sairaalassa. 1890-luvulla valtio alkoi huolehtia opetuksesta, ja Helsingin lisäksi lyhyempiä kursseja järjestettiin myös lääninsairaaloissa.

Kirurginen sairaala – Sophie Mannerheim

Sairaanhoitajien koulutuksen järjestämisestä vastasi uusi ylihoitajattarien ammattikunta. Kirurgisessa sairaalassa opetusta oli käynnistämässä sen ensimmäiseksi ylihoitajattareksi vuonna 1888 valittu Anna Broms, joka seuraajansa Hilda Montinin tapaan oli saanut koulutuksensa Punaisen Ristin kurssilla ja syventänyt opintojaan ulkomailla.

Montinin seuraaja Sophie Mannerheim oli jo 35-vuotias, kun hän päätti ryhtyä sairaanhoitajaksi. Vuonna 1899 hän suuntasi Englantiin, ja valmistui kolme vuotta myöhemmin sairaanhoitajattareksi Florence Nightingalen perustamasta koulusta. Hänet valittiin vuonna 1904 Kirurgisen sairaalan ylihoitajattaren virkaan ja sairaanhoitajatarkoulutuksen johtajattareksi.

Sophie Mannerheim toimi virassaan yli 20 vuotta, ja hänen aikanaan koulutus laajeni vuoden pituisesta kolmivuotiseksi. Mannerheimin merkitys sairaanhoitajattarien ammattikunnan luomisessa Suomeen oli valtava, ja enemmän kuin kukaan muu hän toi Florence Nightingale -aatteen suomalaisen sairaanhoidon käytäntöön.

Sairaanhoitajakoulutuksen yhtenäistäminen 1900-1960-luku

Valtion omistaman Kirurgisen sairaalan sairaanhoitajatarkoulutuksen rinnalla toimi vuodesta 1909 lähtien Helsingin kaupungin sairaanhoitajatarkoulu Marian sairaalassa. Näistä kahdesta koulusta valmistuneet sairaanhoitajat saivat vanhemman hoitajan pätevyyden. Lääninsairaaloista valmistui niin sanottuja nuorempia hoitajia. Helsingissä koulutetut sairaanhoitajat olivat muutamia suuria sairaaloita lukuun ottamatta paremmin koulutettuja kuin muualla Suomessa koulutuksensa saaneet.

Valtio pyrki yhtenäistämään sairaanhoitajakoulutuksen ja lakkautti vuonna 1930 lääninsairaaloiden sairaanhoitajakoulut. Niiden tilalle perustettiin valtiollisia kouluja. Samalla perustettiin myös uusi sairaanhoitajakoulutuksen tarkastajan virka, johon valittu Venny Snellman hoiti tehtävää lähes 30 vuotta. Tarkastusmatkoillaan ympäri Suomea Snellman tutustui paikallisiin ongelmiin ja pyrki parantamaan opiskelijoiden mahdollisuuksia opiskella työnteon ohella.

”Olimme siihen aikaan osastoilla työvoimaa emmekä niinkään opiskelijoita. Toisen vuoden oppilaana jouduin joksikin aikaa kirurgian poliklinikalle. (...) jouduin muun muassa antamaan eetterihuumauksia. Kipsikellari oli ikävä työpaikka. Silloin piti tulla työhön jo kello puoli seitsemäksi ja kylmähkössä kellarissa hangattiin kipsijauhetta harsositeisiin.”

Kehitys oli hidasta, sillä resursseista oli pulaa ja monet sairaalat maaseudulla olivat täysin riippuvaisia opiskelijoista ilmaisena työvoimana ja vastustivat muutosta. Opiskelijoiden työviikot olivat jopa 80 tuntia pitkiä. Koulutuksen yhtenäistyminen toteutui täysimittaisesti vasta vuonna 1964, jolloin lääkintöhallitus hyväksyi ensimmäisen yhtenäisen sairaanhoitajakoulutuksen opetussuunnitelman.

Kestävästä kertakäyttöiseen

Sairaanhoitajien materiaalinen työskentely-ympäristö on muuttunut huomattavasti vuosikymmenten saatossa, kun kestävistä ja pestävistä välineistä on siirrytty kertakäyttöisiin. Sairaanhoitajan tehtäviin kuului käsityöllinen ja aikaa vievä välinehuolto 1960–70-luvuille saakka, jolloin välinehuolto siirrettiin sairaanhoitajilta avustavalle henkilökunnalle. Samaan aikaan tulivat käyttöön kertakäyttöiset tuotteet, jotka paitsi parantavat tehokkuutta ja hygieniaa, myös lisäävät ympäristökuormaa.

“1960-luvulla valtavan muutoksen sairaanhoitajan töihin toi kertakäyttötuotteiden ilmaantuminen markkinoille. Paljon turhaa ja aikaa vievää toimenpidettä jäi pois. Enää ei tarvinnut pestä ruiskuja, ei teroitella neuloja, puhumattakaan sideharsorullien pyörittämisestä tai joditikkujen teosta. Muutama vuosi tuntui menevän mukavasti, oli aikaa potilaille, oli aikaa keskustella ja perehtyä potilaan sosiaaliseen taustaankin.”

Tänään HUS pyrkii käyttämään haitta-aineettomia ja kierrätettäviä kertakäyttötuotteita. Tutkimuskäsineinä käytetään esimerkiksi nitriilihanskoja, sillä ympäristöä kuormittavista, PVC-muovia sisältävistä tuotteista ollaan luopumassa. 

“1980-luvulla alkoi myös kertakäyttötavaran tulo osastoille ja sen mieletön tuhlaus. Esimerkiksi lääkelasit, injektioneulat ja ruiskut, jotka ennen puhdistettiin ja steriloitiin uudelleen käytettäväksi, heitettiin roskiin. (...) Käsineitä kuluikin tuhottomasti! Varmaan minä tässä vähän kärjistän, mutta viime vuosina kun olin vielä työelämässä minua tämä haaskaus huimasi.”

Sairaanhoitajien työasu

Koulutetuilla sairaanhoitajilla oli Suomessa yhtenäinen virkapuku vuosina 1911–1976. Puku oli helposti tunnistettava, mutta seurasi aikaansa ja muuttui vähitellen muodin mukana. Sairaanhoitajan piti itse hankkia virkapuku, kunnes se vuonna 1976 korvattiin yhtenäisellä hoitohenkilökunnan suoja-asulla, jonka hankinnasta ja huollosta vastasi työnantaja.

Alun perin sairaanhoitajan univormun tarkoitus oli herättää kunnioitusta ja mahdollistaa naisten työnteko ja liikkuminen kodin ulkopuolella ilman häirintää, sillä 1800-luvulla vaatteet kantoivat paljon merkityksiä kantajansa yhteiskunnallisesta asemasta. Vuonna 1836 perustetussa Kaiserswerthin Diakonissalaitoksessa käytettiin yhtenäistä ja tunnistettavaa pukua, ja sieltä Florence Nightingale omaksui näkemyksen vaatetuksen tärkeydestä ammatti-identiteetin luojana. Nightingalen koulun opiskelijat veivät ajatusta puolestaan eteenpäin.

Suomeen sairaanhoitajan univormu vakiintui sairaanhoitajakoulutuksen myötä. Sophie Mannerheim piti valkoista parhaana sairaanhoitajan työvaatteen värinä sen hygieenisyyden vuoksi, mutta väriin voi ajatella kytkeytyvän myös puhtauden symboliikkaa, eli ajatus moraalisesta puhtaudesta ja kokonaisvaltaisesta kutsumusammatista. Valkoinen väri pysyi koko virkapuvun käytön ajan. Näkyvä ja pysyvä osa pukua oli myös päähine, joka muuttui vain vähän virkapuvun historian aikana, ennen kuin siitä luovuttiin kokonaan.

”Tärkätty hattuni ei pysy millään metkuilla eikä kahdeksalla pinnillä päässäni. Täytyy ruveta kasvattamaan nutturaa, jonka päällä tuo kotsa keikkuu niin nätisti kuin lentoon lähtemäisillään.”

Ylihoitajilla oli oma, tummansininen virkapukunsa. Samoin opiskelijoilla oli oma puku, jonka hilkan siniset nauhat eli natsat kertoivat vuosikurssin. Sairaanhoitajan valkoisen univormun sai pukea ensimmäistä kertaa valmistujaisjuhlaan. Useissa muissa maissa sairaanhoitajien puku, erityisesti päähine, vaihteli opiskelupaikan mukaan. Suomessa kaikilla sairaanhoitajilla oli yhtenäinen puku huolimatta opiskelutaustasta. Opiskelupaikan saattoi kertoa vain kauluksessa pidettävä pätevyysmerkki, mutta useat pitivät sen sijaan sairaanhoitajien järjestömerkkiä.

"Hyvä hoitaja suhtautuu kaikkiin tasaisesti ja puolueettomasti, niin että jokainen tuntee saavansa osakseen lämpöä ja turvallista huolenpitoa".  – Lyyli Kinnunen

Vallankumouksellinen 1960-luku

Uskomukset eri sukupuolille sopivista elämänpiireistä ja -tehtävistä elivät vahvoina 1950-luvulle saakka. Ylempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa pidettiin pitkään luonnollisena, että naisten toimintaympäristö oli koti ja äitiys velvollisuus. Hyväksyttävänä pidettiin niin kutsuttua yhteiskunnallista äitiyttä, eli toimimista hoiva- tai kasvatusalan tehtävissä, mutta tämä oli sopivaa vain naimattomille naisille.

1960-luvulla tultaessa nämä käsitykset olivat kuitenkin alkaneet murtua, ja naisille avautui enemmän uravaihtoehtoja kuin ennen. Myös kuva sairaanhoidosta Nightingale -aatteen mukaisena itseuhrautuvana kutsumustyönä alkoi muuttua. Nightingalelainen uranuurtajasukupolvi, joka oli säilynyt vaikutusvaltaisena 1960-luvun alkuun saakka ja määrittänyt sairaanhoitajan työn olemuksen toimiessaan ammattijärjestöjen johdossa, ylihoitajina ja sairaanhoitajakoulujen opettajina, väistyi lopulta sivuun. Sairaanhoitajan työstä tuli ensisijaisesti ammatti, joka avautui myös miehille.

”Me hoitajat vaihdoimme mekot housupukuihin. Somat hilkat heitimme nurkkaan. Aloimme arvostaa itseämme ammatti-ihmisinä, ei enää kutsumustyöntekijöinä.”

Hoitotyön asiantuntija

Sairaanhoitajat ovat korkeimmin koulutettuja hoitotyön osaajia. Sairaanhoitajaksi opiskellaan ammattikorkeakoulussa ja opintoja on mahdollista jatkaa hoitotieteen parissa aina tohtorin tutkintoon saakka. Nykyajan sairaanhoitaja on hoitotyön asiantuntija, joka edistää ja ylläpitää terveyttä, ehkäisee ja hoitaa sairauksia ja vähentää kärsimystä. Ei ole liioiteltua puhua sairaanhoitajista yhteiskuntaa kannattavana ryhmänä. Koska työ on vaativaa, uhkana on, että hoitajia on tulevaisuudessa liian vähän ja työtä liian paljon.

”Usein meidät sotkettiin lääkäreihin, puhuteltiin jopa tohtoreiksi, ei auttanut muuta kuin sanoa, että työtakin pituus ei vielä riitä tohtorin arvoon. Lääkäreiden takithan olivat ja ovat pitkät.”

Sairaaloissa hierarkia on perinteisesti ollut korkea, mutta nykyään hoitajat osallistuvat työnsä kehittämiseen ja tekevät potilaiden hoitoon liittyviä päätöksiä. Perinteinen vastuunjako lääkärin ja hoitajan välillä on monipuolistunut ja tavoitteena on hyödyntää kummankin vahvuuksia niin, että potilas hyötyy niistä. Sairaanhoitajan rajattu lääkkeenmääräämisoikeus kirjattiin lakiin vuonna 2010, ja vuonna 2012 valmistuivat ensimmäiset sairaanhoitajat, joilla tämä oikeus on.

Ajatus matalasta hierarkiasta ja yhteistyökulttuurista sisältyy myös Magneettisairaalaohjelmaan. Magneettisairaala on kansainvälinen hoitotyön laatujärjestelmä ja tunnus erinomaisesta hoitotyöstä. Magneettisairaalan on tarkoitus magneetin lailla vetää puoleensa sairaanhoitajia työntekijöiksi sekä pitää heidät tyytyväisinä työpaikkaansa. Syöpäkeskus, Sydän- ja keuhkokeskus, Lasten ja nuorten sairaudet sekä Psykiatriakeskus ovat ensimmäisiä HUSin tulosyksiköitä, jotka hakevat Magneettisairaala-tunnusta.

”Sairaalan sotilaallinen kuri alkoi lopullisesti sortua, kun annettiin määräys, että osaston eri ammattiryhmät tekisivät keskenään sinunkaupat. Kivutta ei sekään sujunut, vaikka paiskasimme kättä, kuka vapaaehtoisesti, kuka pakosta.”

Savusaunasta sairaalaan

Työ lapsikuolleisuuden ja lapsivuodekuolleisuuden vähentämiseksi kertoo hyvinvointivaltion kehittymisestä: Suomessa lapsivuoteeseen kuolleiden ja kuolleiden lapsien lukumäärä on reilussa sadassa vuodessa muuttunut maailman suurimmista pienimpiin. Tärkeässä roolissa on ollut kätilöiden työ, joka on kehittynyt kokonaisvaltaiseksi naisten ja perheiden tukemiseksi. Kätilö on ensimmäinen ammatti, johon nainen on Suomessa pystynyt kouluttautumaan: kätilöitä koulutettiin jo 1700-luvun alusta lähtien Tukholmassa. Suomen sodan jälkeen yhteys Tukholmaan katkesi, ja lapsikuolleisuuden torjumiseksi perustettiin Suomen ensimmäinen kätilöoppilaitos Turkuun vuonna 1816. Koulutus siirtyi vuonna 1833 Helsinkiin osaksi yliopistoa.

Lapset synnytettiin pitkään kotona. Synnytyslaitoksia perustettiin ensin vähävaraisten ja aviottomien lasten äitien avuksi, ja sittemmin myös varakkaammat synnyttäjät alkoivat hakeutua synnytyslaitoksiin. Kotisynnytykset vähenivät kuitenkin  merkittävästi vasta 1960-luvulla keskussairaaloiden rakentamisen myötä.

1900-luvun alussa koulutettuja kätilöitä ei riittänyt vielä kaikkien synnyttäjien avuksi. Kouluttamaton lapsenpäästäjä auttoi synnytyksessä muun muassa loitsuilla, kun taas kätilö osasi tarkkailla synnytyksen kulkua ja huolehtia hygieniasta tulehdusten torjumiseksi, sekä pystyi auttamaan vaikeissakin tilanteissa. Kätilöiden määrä kasvoi vähitellen, ja 1940-luvulla synnytyksistä tuli suurilta osin kätilöavusteisia. Kätilön työ laajennettiin vuodesta 1937 alkaen virallisesti äitiyshuoltotyöksi, joka tarkoittaa raskaana olevan, synnyttävän ja lapsivuoteisen äidin sekä vastasyntyneen hoitoa. 1950-luvulta alkaen työssä on painotettu yhä enemmän ennaltaehkäisyä ja terveyden edistämistä.

“Mielestäni kätilöopiston oppi oli se, että älä vetäydy vastuusta, vaan ota täysi vastuu mitä teetkin. Yritä parhaasi, kuuntele toisten mielipiteitä, omista käsityksistäsi poikkeaviakin ja opi niistä. Jos olet avoin uusille kokemuksille ja näkemyksille, tulet pärjäämään työssäsi ja sitä tosiaan on vaadittu monenmoisten muutosten kourissa sinä 35-vuotiskautenani, joka urallani ehdin olla.”

Kätilövakuutus

"Minä vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta, että vakaa ja vilpitön tahtoni on kaikissa kätilötehtävissäni tarkasti ja huolellisesti sekä parhaan kykyni ja taitoni mukaan täyttää ne velvollisuudet, jotka lakien ja asetusten sekä laillisten määräysten nojalla minulle kätilönä ja kansalaisena kuuluvat."

Kätilövala kuului kätilön koulutukseen 1700-luvulta lähtien. 1920-luvulla vala muutettiin kätilövakuutukseksi, josta luovuttiin vasta 1970-luvulla.