Siirry pääsisältöön

Apusisaresta lähihoitajaksi

Tervetuloa Apusisaresta lähihoitajaksi -verkkonäyttelyyn! HUSin museotoimikunnan tuottama ja HUSin sairaaloissa kiertänyt näyttely on nyt verkossa. Tutustu lähihoitajien historiaan 1900-luvulta tähän päivään.

Kaksi hoitajaa hyppää ilmaan iloisen näköisenä.

Sairaanhoitaja ja apusisar Töölön sairaalassa arviolta vuonna 1960.

Sairaanhoidon tehtäviin on alusta alkaen kuulunut potilaiden perustarpeista huolehtiminen. 1900-luvun puolivälistä asti tähän tehtävään on Suomessa koulutettu erikoistuneita ammattilaisia, joita tänä päivänä kutsutaan lähihoitajiksi. Ammatin juuret ovat 80 vuotta sitten perustetussa Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestössä, joka koulutti vapaaehtoista apuhoitohenkilökuntaa sotasairaaloihin. Sodan jälkeen valtio loi uuden apuhoitajan ammatin ja koulutuksen, johon SPR:n apusisarkoulutus yhtenäistettiin. Ammattinimike muuttui myöhemmin työtä paremmin kuvaavaksi perushoitajaksi, ja 1990-luvulle tultaessa ammatista kehittyi entistä laaja-alaisemmin koulutettu lähihoitaja.

Nuoret apusisaret sitovat miehen kättä

Ensimmäiset apusisaret olivat usein nuoria. Moni oli taustaltaan partiotyttö, sillä Punaisella Ristillä oli ennestään läheinen yhteistyösuhde partiojärjestöihin. Joukossa oli myös paljon koulutyttöjä, jotka toimivat apusisarina koululomien aikana. Kuva: Suomen Punainen Risti.

Lähoitaja juomassa kahvia asiakkaan kanssa. Kuva: Petteri Kivimäki, SuPer.

Apuhoitajakoulutus oli suunnattu alun perin 19–40-vuotiaille naisille. 1960-luvulla ala avautui myös miehille, ja nykyisin lähihoitajakoulutus kiinnostaa nuorten lisäksi aikuisia, jotka kouluttautuvat uudelle alalle. Kuvassa lähihoitaja Ulla Paananen työskentelemässä vanhustenhoidossa vuonna 2008. Kuva: Petteri Kivimäki, SuPer.

Aikajana lähihoitajan työn kehityksestä ja historiallisista vaiheista.

Laupeutta keskellä aseita

Suomen Punaisen Ristin sairaala

Suomen Punainen Risti (SPR) perustettiin vuonna 1877 kouluttamaan sairaanhoitajia samana vuonna alkaneeseen Turkin ja Venäjän väliseen sotaan. Sodan jälkeen sairaanhoitajien koulutus siirtyi vähitellen valtion alaisuuteen. Suomen Punaisen Ristin johdossa koettiin kuitenkin tärkeäksi, että järjestö saisi oman koulutussairaalan, jossa pystyttäisiin hoitamaan haavoittuneita ja kouluttamaan hoitohenkilökuntaa sodan syttyessä. Tämä tarve tuli ilmeiseksi sisällissodan aikana vuonna 1918.

Sairaalan perustamishanke sai tuulta purjeisiinsa Gustaf Mannerheimin tultua järjestön puheenjohtajaksi vuonna 1922. Mannerheimin kansansuosion avulla tarvittava rahoitus saatiin kerättyä kokoon lahjoituksin ja lainavaroin. Rakennuslupa saatiin vuonna 1931, ja seuraavana vuonna Töölöön valmistui arkkitehti Jussi Paatelan suunnittelema 120-paikkainen sairaalarakennus. Rauhan aikana sairaala keskittyi erityisesti ”työn kentillä” eli onnettomuustilanteissa loukkaantuneiden hoitoon. Perustamistarkoituksen mukaisiin sodanaikaisiin tehtäviin sairaala joutui kuitenkin pian. Talvisota alkoi 30.11.1939 Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen.

Apusisarjärjestön perustaminen

Talvisodan aikana koulutettua sairaanhoitohenkilökuntaa ei ollut riittävästi ja haavoittuneiden hoidossa jouduttiin turvautumaan myös maallikoihin. Suomen Punaisen Ristin sairaalan ylilääkäri Simo Brofeldt katsoi, että Punaisen Ristin velvollisuus oli estää hoitajapulan toistuminen, ja laati välirauhan aikana suunnitelman apuhoitohenkilökunnan kouluttamiseksi uuden sodan varalle. Jatkosota alkoi 25.6.1941. Samana päivänä puolustusvoimien ylipäällikön Gustaf Mannerheimin päätöksellä perustettiin Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö.

“”Meistä tuntui kuin sellainen sairaala, joka olisi avoin ylhäisille ja alhaisille, rikkaille ja köyhille – ja olisi pystytetty yhteisin ponnistuksin – arvokkaana ja lupausrikkaana vertauskuvana ilmentäisi kansan tahtoa työskennellä sovussa ja keskinäisessä rakkaudessa. ” –Gustaf Mannerheim

Punainen Risti

Kansainvälisen Punaisen Ristin perusti Henry Dunant Sveitsin Genevessä vuonna 1863. Järjestön tehtävänä oli alun perin huolehtia sodassa haavoittuneista sotilaista. Vuonna 1864 solmittiin Dunantin aloitteesta Geneven sopimus, joka määritti haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden oikeuden hoitoon ja humanitääriseen kohteluun. Seuraavina vuosina kansallisia Punaisen Ristin järjestöjä perustettiin ympäri Eurooppaa.

Väritetty kuva apusisaresra hoitamassa potilasta sairaanhoitajan kanssa.

Aikakauslehti Seura julkaisi vuonna 1942 kirjoitelman apusisarista, jolloin tämä käsin väritetty valokuva Suomen Punaisen Ristin sairaalan apusisaresta ja sairaanhoitajasta oli lehden kansikuvana. Kuva: Seura nro 24/1942.

Punaisen ristin ristilogo lipussa.

Punainen risti on yksi maailman tunnetuimmista merkeistä, joka sodan aikana lähettää selkeän viestin: ”älä pommita, älä ammu”. Merkin käyttöä määrittelevät kansainväliset sopimukset, ja sitä saa käyttää ainoastaan luvan kanssa. Kuvan jauhosäkeistä valmistettu lippu kuuluu Kellokosken sairaalamuseon kokoelmiin, ja se oli sodan aikana Kellokosken sairaalan katolla.

Faltin ja Mannerheim.

Sotamarsalkka Mannerheim, kirurgian professori Richard Faltin ja Suomen Punaisen Ristin sairaalan ylihoitaja Berrit Kihlman vuonna 1940. Faltin työskenteli lääkärinä monissa sodissa SPR:n ambulansseissa sekä SPR:n sairaaloissa sisällissodan aikana, ja hän toimi aktiivisesti SPR:n keskushallituksessa 1900-luvun alkupuoliskolla. Mannerheim ryhtyi SPR:n puheenjohtajaksi ystävänsä Faltinin pyynnöstä.

Brofeldt.

Suomen Punaisen Ristin sairaalan ensimmäinen ylilääkäri, kirurgian professori Simo Brofeldt, organisoi Apusisarjärjestön toiminnan. Sodan aikana rintamalla potilaita leikannut Brofeldt on ainoa Mannerheim-ristillä palkittu lääkäri.

Töölön sairaala

Suomen Punaisen Ristin sairaala Topeliuksenkadulta kuvattuna 1930-luvulla. Vuonna 1958 sairaala siirtyi HYKSin omistukseen ja nimi muutettiin Töölön sairaalaksi.

Pikkusisaret

Tekemällä oppiminen

Apusisarjärjestön päätehtävä oli kouluttaa vapaaehtoisia apuhoitajattaria puolustusvoimien ja SPR:n ylläpitämiin kenttä- ja sotasairaaloihin. Pääasiallisena koulutuskeskuksena toimi Suomen Punaisen Ristin sairaala, jonka omat sairaanhoitajat ja lääkärit toimivat opetushenkilökuntana. Apusisarten koulutus oli jaettu kolmeen eripituiseen jaksoon, joista ensimmäinen koostui 30 tunnin teoriajaksosta. Toisessa ja kolmannessa jaksossa pääosassa oli käytännön harjoittelu. Teoriakoulutusta järjestettiin myös paikallisosastoilla muualla Suomessa, mutta harjoittelujaksot suoritettiin useimmiten Helsingissä. Täysimittaisena harjoittelu kesti kuusi kuukautta, mutta apusisaria saatettiin komentaa palvelukseen jo lyhyen, kahden kuukauden harjoittelun jälkeen.

"Meillä oli hyvä opetus ja käytännön työharjoittelu opetti. Meitä sanottiin pikkusisariksi."

Apusisaret sodan aikana

Suomen Punaisen Ristin toimintaan liittyi ajatus kansakunnan yhdistämisestä. Jatkosodan aikana apusisarjärjestössä palvelikin yhteensä 3 500 naista kaikista yhteiskuntaluokista. Apusisaret sijoittuivat pääosin sotasairaaloihin, mutta myös tavallisiin sairaaloihin. He suorittivat erilaisia huoltotehtäviä ja potilaan perushoitoon liittyviä toimenpiteitä helpottaen toimillaan sairaanhoitajien työtaakkaa. Apusisaret nostivat, pesivät ja tarkkailivat potilaita, mittasivat ruumiinlämpöä, vaihtoivat siteitä ja antoivat ensiapua. Myös ateriatarjoilu, välinehuolto, siivous ja vuoteiden sijaus, sekä lääkäreiden ja sairaanhoitajien avustaminen vaativimmissa toimenpiteissä kuuluivat toimenkuvaan. Opiskelijataustaiset apusisaret saattoivat toimia myös kirjureina ja kanslia-apulaisina.

Apusisar avustaa lääkäriä.

Apusisar avustaa lääkäriä niskapunkteerauksen aikana. Apusisarten työpuku oli sininen puuvillapuku, jonka kanssa käytettiin valkoista esiliinaa ja punaisella ristillä varustettua päähinettä. Pula-ajasta johtuen työpuvuissa esiintyi kuitenkin vaihtelua.

Apusisar tarjoilee ruokaa potilaalle.

Apusisarien tehtäviin kuului myös aterioiden ja kahvin tarjoilu. Apusisaret kantoivat valkoista käsivarsinauhaa, jossa punaista ristiä ympäröi vinoneliö. Neliön reunan väristä ilmeni apusisaren saama koulutus: sininen merkitsi lyhyintä, punainen keskipitkää koulutusta ja keltainen täyttä koulutusta, jossa kaikki kolme opetusjaksoa oli suoritettu.

Apusisar huoltaa instrumentteja.

Apusisar huoltaa instrumentteja jatkosodan aikana. Välinehuolto oli apuhoitohenkilökunnan tärkeimpiä tehtäviä, kunnes se 1960-luvulla alkoi vähitellen vakiintua omaksi ammattialueekseen. Nykyään voi suorittaa välinehuoltoalan perustutkinnon. Kuva: Suomen Punainen Risti.

Täysin kouluttautuneen apusisaren merkki.

Täysin koulutetut apusisaret saivat luvan kanta apusisarjärjestön jäsenmerkkiä kauluksessaan. Kuva: Jarkko Mikkonen, Suomen Punainen Risti.

Lääkintälottien piirikurssi Mäntsälässä

Lääkintälottien piirikurssi Mäntsälässä vuonna 1934. Lotta Svärd -järjestö oli kouluttanut lääkintälottia vuodesta 1922 alkaen. Talvisodan aikana heitä ei ollut riittävästi, mikä vaikutti SPR:n apusisarjärjestön perustamiseen. Siinä missä Lotta Svärd oli vahvasti valkoinen järjestö, apusisarjärjestöön liittyi myös työläistaustaisia naisia. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Ammatin synty

Valtion apuhoitajakoulutus

Sodan jälkeen apuhoitohenkilökunnalle oli edelleen tarvetta. Uuden työaikalain myötä siirryttiin kahdeksan tunnin työpäivään, mikä uhkasi johtaa sairaanhoitajapulaan ja sairaaloiden sulkemiseen. Työvoimavajeen paikkaamiseksi valtio päätti aloittaa ammatillisen apuhoitajakoulutuksen vuonna 1946. Harjoittelupainotteinen koulutus toteutettiin apusisarkoulutuksen esikuvan mukaan kurssimuotoisena sairaaloissa, ja se käynnistyi yhtä aikaa kuudella eri kurssilla yleisissä sairaaloissa ja lääninsairaaloissa Helsingissä, Tampereella, Jyväskylässä, Hämeenlinnassa ja Mikkelissä. Koulutus kesti kahdeksan kuukautta, joista noin yksi kuukausi oli teoriaopetusta ja seitsemän kuukautta harjoittelua. SPR koulutti Helsingissä edelleen apusisaria, jotka nyt rinnastettiin apuhoitajiin. Myös apusisarten koulutus piteni kahdeksaan kuukauteen, ja näistä sodanjälkeisistä apusisarkursseista valmistuneet oppilaat saivat apuhoitajan ammattipätevyyden. Ensimmäiset apuhoitajat valmistuivat helmikuussa 1947.

”Vaikka opetus kurssilla oli hyvää, niin kahdeksan kuukautta oli lyhyt aika ammatin opiskeluun. Aika raakana sitä töihin mentiin valmistumisen jälkeen. Odotukset työpaikoilla olivat suuremmat kuin mihin heti pystyi. Käytännön työn kautta olen oppinut mitä olen oppinut.”

Työtä sairaaloissa ja sosiaalihuollossa

1950-luvun alussa Lääkintöhallitus päätti, että apuhoitajakoulutuksessa painotetaan jatkossa potilaiden hoitoa sairaaloiden kroonikko-osastoilla ja kunnalliskodeissa. Tuolloin SPR päätti luopua kymmenen vuotta kestäneestä apusisarkoulutuksesta, sillä Punaisen Ristin sairaalassa ei juuri ollut pitkäaikaisia potilaita. Viimeinen apusisarkurssi valmistui vuonna 1951. Sairaalalaitoksen laajentuessa sairaaloiden työvoimatarve oli kuitenkin edelleen suuri, joten apuhoitajat sijoittuivat jatkossakin pääasiassa yleissairaaloihin, joissa heidän osuutensa vuodeosastoilla kasvoi. Sen lisäksi apuhoitajia työllistyi muun muassa sosiaalihuollon laitoksiin, kuten kunnalliskoteihin ja lastenkoteihin.

Apuhoitaja maalauksen edessä.

Apuhoitajien virkapuku, joka piti itse hankkia, oli sinivalkoruudullinen puuvillaleninki, jonka kanssa käytettiin valkoista hilkkaa, irtokaulusta ja olkainesiliinaa. Sairaanhoitajat pitivät valkoista väriä ammattikuntansa tunnuksena ja vastustivat aluksi apuhoitajien oikeutta käyttää samanlaista päähinettä. Niin kutsutun ”myssysodan” apuhoitajat kuitenkin voittivat.

Apuhoitajaopiskelijoita kirjastossa

Apuhoitajaopiskelijoita kirjastossa arviolta 1950- tai 1960-luvulla. Apuhoitajapukua käytettiin jo opiskelija-aikana. Kuva: SuPer

Hansikkaiden huoltoa

Sairaanhoitaja ja apuhoitaja huoltavat hansikkaita. Ennen tutkimushansikkaat eivät olleet kertakäyttöisiä, vaan ne paikattiin ja steriloitiin käytön jälkeen. Puhaltamalla ilmaa hanskoihin mahdolliset reiät oli helppo havaita. Kertakäyttötuotteiden tulo osastoille 1960-luvulta alkaen oli monelle sodan jälkeisen niukkuuden kokeneelle apuhoitajalle haaskausta, joka herätti myös muutosvastarintaa.

Apusisaret hoitavat remmeillä sänkyyn sidottua miestä.

Töölön sairaalan erityistehtävä on alusta alkaen ollut tapaturmaisesti loukkaantuneiden hoito. Alkoholilla on usein osuutta onnettomuuksissa. Kuvassa Suomen Punaisen Ristin sairaalan apuhoitaja ja sairaanhoitaja hoitavat potilasta, joka on oman ja henkilökunnan turvallisuuden varmistamiseksi sidottu remmeillä sänkyyn.

Kaarimalja.

Teräksinen kaarimalja asettui hyvin potilaan kaulaa vasten, ja sillä kerättiin esimerkiksi sylkeä tai haavan huuhtelussa valuvaa nestettä. Nykyään kaarimaljat ovat kertakäyttöisiä ja ne valmistetaan kierrätysmateriaalista, mutta maljan muoto ja käyttö on säilynyt samana.

Oppinut auttaja

Työkenttä laajenee

Vuonna 1965 apuhoitajakoulutus siirrettiin sairaaloiden alaisuudesta sairaanhoito-oppilaitoksiin, joihin perustettiin uusia opettajan virkoja. Opetus oli nyt kahden lukukauden eli vuoden pituinen. Tästä lähtien opiskelijoiden joukkoihin liittyi myös miehiä, ja ensimmäinen miespuolinen apuhoitaja valmistui vuonna 1966. Opetuksen sisältö ja tavoitteet pysyivät kuitenkin melko samanlaisina 1970-luvulle asti. Vuonna 1972 apuhoitajien työympäristössä alkoi tapahtua muutoksia uuden kansanterveyslain astuttua voimaan, minkä seurauksena apuhoitajia siirtyi sekä uusien terveyskeskusten että avohoidon palvelukseen. Työelämän tarpeiden muuttuessa apuhoitajien koulutusta laajennettiin vuonna 1978 kolmen lukukauden pituiseksi. Vuonna 1986 toteutettiin kattavampi uudistus osana koko keskiasteen koulutuksen uudistusta, jossa apuhoitajakoulutuksen korvasi uusi perushoitajakoulutus. Perushoitajaksi oli mahdollista opiskella sekä peruskoulupohjalta että lukiopohjalta, ja linjasta riippuen koulutuksen pituus oli joko 2,5 tai 1,5 vuotta.

"Kotisairaanhoitotyö on perushoitajalle itsenäistä ja vastuullista työtä. Olet yksin siellä kodissa eikä keneltäkään voi kysyä neuvoa. Tietenkin arkipäivinä voi aina toimistoon soittaa, mutta paljon piti itsenäisiä päätöksiä tehdä. Aika pelottaviakin tilanteita sattui psykiatristen potilaiden kanssa."

Ihmisläheinen palveluammatti

Vielä 1960-luvulla sosiaali- ja terveydenhuoltoala oli Suomessa hyvin laitoskeskeistä. Kun avohoitoa ryhdyttiin kehittämään 1970-luvulla, apuhoitajia tarvittiin työntekijöiksi etenkin kotihoidossa, jossa erityistarpeet huomioimalla pyritään tukemaan potilaan kotona pärjäämistä. Perushoitajakoulutusuudistuksen tarkoitus oli syventää opiskelijoiden ammattitaitoa ja antaa heille valmius toimia eri tehtävissä ja ympäristöissä niin laitoksissa kuin avohoidossa. Koulutuksessa korostettiin hoitotyötä ihmisläheisenä palveluammattina, joten opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja pyrittiin kehittämään. Tässä tarkoituksessa etenkin peruskoulupohjaiseen linjaan sisällytettiin myös paljon yleissivistäviä aineita.

Apuhoitajia päätösjuhlassa istumassa

Apuhoitajakurssin päättäjäiset Kuopiossa vuonna 1966. Juhlatilaisuuksissa sinivalkoruudullista apuhoitajapukua käytettiin ilman esiliinaa. Kuva: Kansan Sanan kokoelma, Kansan Arkisto.

Apuhoitajan keltainen puku

Apuhoitajat käyttivät keltaista virkapukua vuosina 1967–1978. Puku otettiin käyttöön apuhoitajayhdistyksen toivomuksesta ja syy muutoksen oli, että sinivalkoruudullista työpukua käyttivät myös useat muut ammattiryhmät. Omaa virkapukua pidettiin tärkeänä ammatti-identiteetin kannalta. Kuva: Helena Hämäläinen, Helsingin yliopistomuseo.

Sairaanhoitajia ja apuhoitajia valkoisissa suoja-asuissa.

Terveydenhuollossa siirryttiin työnantajan tarjoamaan yhteiseen suojavaatetukseen vuonna 1978, minka jälkeen hoitohenkilökunnan eri ammattiryhmiä ei enää erottanut toisistaan vaatetuksen perusteella. Kuvassa Myllypuron sairaskodin sairaanhoitaja ja apuhoitajia vuonna 1982. Kuva: Annamaija Tuisku, SuPer.

Apuhoitajia nostamassa potilasta Joutsan terveyskeskuksen vuodeosastolla vuonna 1983. Kuva: Liisa Kiiski, SuPer.

Apuhoitajia nostamassa potilasta Joutsan terveyskeskuksen vuodeosastolla vuonna 1983. Kuva: Liisa Kiiski, SuPer.

Apuhoitaja ja kuntoutuja.

Apuhoitaja ja kuntoutuja vuonna 1987. Apuhoitajat olivat toivoneet vähättelevästä apu-liitteestä luopumista jo 1950-luvulta lähtien. Vuonna 1988 myös apuhoitajatutkinnon suorittaneiden virkanimike muutettiin työtä paremmin kuvaavaksi perushoitajaksi. Perushoitaja-nimike on edelleen käytössä työelämässä. Kuva: SuPer.

Perushoitajakurssin luokkakuva kuva 1986.

Ensimmäiset perushoitajat valmistuivat Turun ja Joensuun sairaanhoito-oppilaitoksista vuonna 1986. Kuvan ryhmä opiskeli Turussa. Koulun nimi muuttui vuonna 1988 Turun terveydenhoito-oppilaitokseksi, ja vuonna 1998 se yhdistyi kolmen muun oppilaitoksen kanssa muodostaen nykyisen Turun ammatti-instituutin. Kuva: SuPer.

Oma ammatti-identiteetti

Sairaalahierarkia ja käyttäytymissäännöt

Sairaalat olivat 1940–1960-luvuilla vahvasti hierarkkisia laitoksia, joissa apusisaret ja -hoitajat olivat arvojärjestyksessä matalalla. Esimiehiä tuli teititellä ja kohdella kaikin tavoin kunnioittavasti, jopa nöyristellen. Paineita asettivat myös vallalla olevat yhteiskuntanormit. Yksittäisten hoitajien katsottiin olevan vastuussa koko ammattikuntansa maineesta ja heiltä edellytettiin moitteetonta, siveellistä käytöstä ja siistiä ulkoista olemusta. Vielä 1950-luvulla apuhoitajakoulutuksen hakemuksen hylkäysperusteiksi voitiin antaa ”kovasti maalattu ” tai ”hakija jotenkin liian koristeltu ja pyntätty ”.

"Polvisukkieni pitsireuna näkyi helman alta. Yksi kirurgi tuli huoneeseen ja kysyi, että mikäs tuo on? Minä sanoin, että se on polvisukka. Jouduin siitä ylihoitajan puhutteluun. Sanoin siellä, että ei ole minun vikani, että on näin vallattomia lääkäreitä täällä, pitäkää niille puhuttelu. Tietysti minä sain nokkavuudesta varoituksen."

Jo apuhoitajien koulutusta suunniteltaessa pidettiin tärkeänä oppilaiden ammatti-identiteetin ja ammattiylpeyden vahvistamista työssä jaksamisen tueksi. Apuhoitajan tuli olla oman alansa eli pitkäaikaisten potilaiden perushoidon asiantuntija. Apuhoitajille ei opetettu erikoishoitotoimenpiteitä, sillä sairaanhoitajat vastustivat sairaanhoitoon liittyvien tehtävien siirtymistä apuhoitajille. Käytännössä sairaanhoitajien ja apuhoitajien välinen työnjako kuitenkin vaihteli työpaikasta toiseen ja jopa saman sairaalan osastojen välillä. Joskus apuhoitajat suorittivat samoja tehtäviä kuin sairaanhoitajatkin.

"Minä menin bunkkeriin potilaan kanssa. Potilas joi radiumin ja pani maata penkille. – – Meillä ei ollut minkäänlaisia suojuksia päällä. Lääkäri oli oven takana ja pani paksun oven kiinni."

Ammatillinen järjestäytyminen

Ammattijärjestöillä on perinteisesti ollut tärkeä rooli ammattikunnan identiteetin kehittämisessä. Suomessa apuhoitohenkilökunnan tärkeänä yhdistävänä tekijänä ja ammatin kehittäjänä on toiminut Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer, joka perustettiin vuonna 1948 nimellä Suomen Apuhoitajayhdistys. Yhdistyksen jäsenmerkistä tuli apuhoitajien ammattitunnus, joka on edelleen käytössä SuPerin jäsenmerkkinä. SuPerin jäseniin kuuluu nykyisin useita eri sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia, joiden etuja järjestö valvoo, mutta toiminnan perustana on ammattietiikka, jossa asiakas on keskiössä. SuPer nostaa siksi jatkuvasti esiin epäkohtia etenkin vanhustenhoidossa.

"Minua niin sieppasi ja minä sanoin, että jos lääkäri ei intuboi, niin minä intuboin. Enhän minä olisi intuboinut, mutta minä pelottelin sillä lailla ja niin aamu nähtiin. Tämä kandi oli sanonut aamusella lääkäreille, että se tyttö sanoi niin napakasti. – – Minkä tiesin oikeaksi, siinä pysyin aina. Saatoin sanoa vähän kokemattomalle lääkärille, että ei näin."

Apuhoitajamerkki.

Vuonna 1948 käyttöön otettu apuhoitajamerkki oli alun perin apuhoitajien ammattitunnus, jota kannettiin työpuvun kauluksessa. ”Hikiristiksi” kutsutun merkin valkoinen väri symboloi puhtautta ja sininen väri uskollisuutta. Nykyään merkki on SuPerin jäsenmerkki.

Naistenklinikka ulkoa.

Suomen Apuhoitajayhdistyksen perustava kokous pidettiin Helsingissä Naistenklinikalla 27.1.1948. Vuonna 1934 rakennettu Naistenklinikka oli Meilahden alueen ensimmäinen sairaalarakennus. Kuvassa vastavalmistunut Naistenklinikka.

Lähihoitajamerkki.

Vuodesta 2008 lähtien lähihoitajien etua on ajanut myös Tehyn alaisuudessa toimiva ammatillinen yhdistys Suomen Lähihoitajat ry, jonka jäsenet käyttävät omaa lähihoitajamerkkiä. Kuva: Suomen Lähihoitajat ry.

Työntekijöitä yövuorossa pöydän ääressä Töölön sairaalassa.

Yövuoron aikana apuhoitohenkilökunnan vastuu usein kasvoi. Kuvassa rauhallinen hetki Töölön sairaalan yövuorossa 1950-luvulla.

Apusisar ja kaksi miespuolista potilasta. Apusisar hymyilee.

Apusisarilta ja apuhoitajilta vaadittuun moitteettomaan käytökseen kuului välttää liian läheistä seurustelua potilaiden kanssa, ja sellaisesta saattoi seurata vähintään nuhtelu. Hoitajat saattoivat joutua työssään epätoivotun huomion kohteiksi. Toisaalta myös vastavuoroisia ihastuksia syntyi, eivätkä avioliitot potilaiden ja henkilökunnan välillä olleet tavattomia. Kuva: Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo.

Lähihoitaja - laaja-alainen moniosaaja

1990-luvun alun lamavuosina sosiaali- ja terveysalalla panostettiin avopalveluihin. Työelämän muuttuviin tarpeisiin varauduttiin mittavalla koulutusuudistuksella: perushoitajan ja yhdeksän muun sosiaali- ja terveysalan ammatin koulutus lopetettiin ja ne korvattiin uudella lähihoitajakoulutuksella, joka aloitettiin kokeiluna vuonna 1992 nuorisoasteen oppilaitoksissa. Varsinainen koulutus käynnistettiin seuraavana vuonna 1993 nimellä sosiaali- ja terveysalan perustutkinto.

Vuonna 1999 peruskoulupohjainen lähihoitajakoulutus laajeni kolmivuotiseksi ja ylioppilaspohjainen koulutus kaksivuotiseksi. Yleissivistäviä aineita painotettiin edelleen, ja syventävien opintojen määrä kaksinkertaistui. Myös työssäoppimisen määrää lisättiin, mikä paransi valmistuneiden työllistymistä.

Aikaisemmat ammatit jäivät elämään lähihoitajatutkinnon eri osaamisaloissa, joihin opinnoissa voi suuntautua. Tutkintoa voi päivittää lyhyellä lisäkoulutuksella uudelle suuntautumisalueelle. Kolmiportainen tutkintorakenne – ammatillinen perustutkinto, ammattitutkinto ja erikoisammattitutkinto – luo lähihoitajalle mahdollisuuden ammattitaidon kehittämiseen työuran aikana.

Lähihoitajakoulutuksen tavoitteena oli luoda laaja-alainen ammattikunta, joka voisi samalla koulutuksella työskennellä joustavasti erilaisissa sosiaali- ja terveysalan ammateissa. Koulutusrakenteen radikaali muutos 1990-luvun alussa sai osakseen myös kritiikkiä. Laman jälkimainingeissa lähihoitajilla oli vaikeuksia työllistyä. Muutos tuli kuitenkin jäädäkseen ja koulutusta on kehitetty jatkuvan arvioinnin kautta. Nykyisin lähihoitajista on pulaa työelämässä.

"Lähihoitajuudessa on ihanaa se, että ei tarvitse heittää sivuun koko alaa ,jos haluaa tehdä jotain muuta. Lähihoitajana voi toimia monenlaisissa paikoissa ja pystyy kouluttautumaan uudelleen. Jopa vuodessa voi saada lisäkoulutusta."

Koulutusuudistus

Lähihoitajakoulutus korvasi 1990-luvun alkupuolella kymmenen aikaisempaa ammattikoulutusta:

  • hammashoitaja
  • jalkojenhoitaja
  • kehitysvammaistenhoitaja
  • kodinhoitaja
  • kuntohoitaja
  • lastenhoitaja
  • lääkintävahtimestari-sairaankuljettaja
  • mielenterveyshoitaja
  • perushoitaja
  • päivähoitaja
Lähihoitaja ja vanhusasiakas.

Lähihoitaja voi työskennellä esimerkiksi lastenhoitajana, vanhustenhoitajana, hammashoitajana ja ensihoitajana, ja työpaikkoja löytyy esimerkiksi vammaispalveluissa, kotihoidossa, mielenterveys- ja päihdetyössä, vastaanottotyössä sekä erikoissairaanhoidossa. Kuvassa lähihoitaja Katja Kiviniemi jututtaa Seija Markkasta Orimattilan Koivikon vuorohoitoyksikössävuonna 2016. Kuva: Marjo Sajantola, SuPer.

Viisi lähihoitajaa vuonna 1994 seisoo rivissä.

Lähihoitaja-nimikkeestä tuli laillistettu terveydenhuollon ammattinimike vuonna 1994. Nimikettä saivat käyttää myös ne tutkinnon suorittaneet, jotka aloittivat koulutuksen ensimmäisessä nuorisasteen kokeilussa vuonna 1992. Nimikesuojan puuttuminen oli hämmentänyt opiskelijoita, jotka pyrkivät uudella tutkinnolla työelämään. Kuvassa hoitajia vuonna 1994. Kuva: SuPer.

Lähihoitaja koronasuojavarusteissa.

Koronaviruspandemia mullisti terveydenhuollon keväällä 2020, jolloin Meri Kujanpää työskenteli lähihoitajana Meilahden kolmiosairaalassa. Kun osastolle tuli koronapotilaita, otti henkilökunta suojavarusteet käyttöön. Kuva: Kari Hulkko, SuPer.

Lähihoitajaopiskelija hoitaa asiakasta kotisairaanhoidossa.

Lähihoitajakoulutuksessa ryhdyttiin vuonna 1993 kehittämään opetussuunnitelmaperusteisen tutkinnon oheen näyttötutkintoa, joka sitoi koulutusta työelämään. Vuonna 1999 työharjoittelu muutettiin työssäoppimiseksi ja sen määrää lisättiin entisestään, mikä lisäsi oppilaitosten ja työelämän yhteistyötä. Kuvassa lähihoitajaopiskelija Pirkko Pasanen kotisairaanhoidossavuonna 2001. Kuva: Eija Hiltunen, SuPer.

Kaksi lähihoitajaa avustaa neljää vanhusta ruokailussa.

Yhdessä ruokailu, ruokailussa auttaminen ja esimerkiksi leipominen kuuluvat monen lähihoitajan työpäivään. Kuvassa ruokailuhetki Kajaanin Arvola-kodissa vuonna 2002. Kuva: Marjatta Laukkanen, SuPer.

"Joskus töissä kuulee puhuttavan, että jos kaikki hoitohenkilökunta osastoilla olisi sairaanhoitajia, ei tarvitsisi miettiä, että kuka saa tehdä mitäkin työtä. – – Olen osallistunut tähän keskusteluun vertaamalla, että jos kaikki olisivat sairaanhoitajia, oltaisiin pian samanlaisessa tilanteessa, mitä oli ennen apuhoitajia. Tulisi eteen kysymys, kuka näitä potilaita syöttää ja kuka huolehtii perushoidosta."

Työtä ihmisen lähellä

Hoitotyön etiikka

Lähihoitajan työssä korostuvat eettinen pohdinta ja arvopohja. Työssä tehdään päätöksiä, joilla on suora vaikutus toisen ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen vointiin. Päätökset voivat koskea näennäisesti hyvinkin pieniä ja huomaamattomia asioita, mutta niillä voi olla suuri merkitys ihmisen elämänlaatuun. Lisäksi työhön liittyy monimutkaisia ja haastavia tilanteita, jotka on ratkaistava yksilöä kunnioittaen.

Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE aloitti toimintansa vuonna 1998. ETENE antaa suosituksia sosiaali- ja terveysalaan sekä potilaan ja asiakkaan asemaan liittyviin eettisiin kysymyksiin. SuPer puolestaan laati lähihoitajan eettiset ohjeet ensimmäisen kerran vuonna 1996, jonka jälkeen niitä on päivitetty tarpeen mukaan. Ohjeissa korostuvat perusarvot, kuten ihmisarvon ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo.

"Asiakkaiden elämä ei ollut laitoksissa sellaista mitä sen olisi pitänyt olla, vaikka oli kysymyksessä heidän kotinsa. Työssä oli aivan liian kiire. En halunnut olla mukana odottamassa, mitä kamalaa asiakkaille pitää tapahtua ennen kuin asiat muuttuvat. Uuden työpaikan etsiminen oli ammattieettinen asia."

Kipupisteitä ja voimavaroja

Työ lähihoitajana on fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavaa ja työhön liittyy haastavia tilanteita. Työterveyslaitoksen seurantatutkimuksessa yli puolet lähihoitajista ilmoitti joutuneensa työssään fyysisen väkivallan uhriksi. Erityisen yleistä se on vanhusten laitoshoidossa työskentelevien parissa. Työn matala palkkaus ei nosta alan vetovoimaa, ja hoitoala kärsii työvoimapulasta, vaikka vanheneva väestö tarvitsee kipeästi lisää hoitajia. Kiire vaivaa työntekijöitä, ja yhä useammin lähihoitajat kohtaavat hoitotyössä eettisiä ongelmia. Haasteista huolimatta suuri osa lähihoitajista tuntee työnsä merkitykselliseksi ja palkitsevaksi. Moni myös kertoo tuntevansa vahvaa työn imua eli työhön liittyvää innostusta ja iloa.

"Lähihoitajan työssä mietityttävät usein potilaitten itsemääräämisoikeus ja työntekijöiden vaitiolovelvollisuus. Työssä pyrin tekemään kaikkeni, että ratkaisut olisivat potilaan eduksi ja että hän ymmärtäisi minkä takia joku asia tehdään toisin kuin hän olisi halunnut tehtävän. Ne ovat tämän työn keskustelunpaikkoja. Pyrin siihen, että potilaalla itsellään olisi aina sanansa sanottavanaan, että aina lähdettäisiin tekemään yhteistyötä."

Lähihoitajan lupaus

Jo apuhoitajakoulutuksen alusta alkaen ammattikunnan edustajia on yhdistänyt lupaus, jonka hoitajat perinteisesti lausuvat valmistujaistilaisuudessaan. Alla SuPerin laatima nykyinen lähihoitajan lupaus.

• Lupaan lähihoitajana tehdä työtäni asiakkaan ihmisarvoa kunnioittaen ja hyvää elämää edistäen.
• Lupaan tukea ihmisen kasvua ja kehitystä, toimintakykyä ja omatoimisuutta sekä edistää terveyttä ja hoitaa sairaita.
• Lupaan pitää huolta apua tarvitsevista, ehkäistä syrjäytymistä, lievittää inhimillistä kärsimystä elämän alusta kuolemaan saakka.
• Lupaan noudattaa ammattieettisiä periaatteita ja salassapitovelvollisuutta, kehittää ammattitaitoani sekä edistää omaa ja työyhteisöni työhyvinvointia.
• Sitoudun työyhteisöni sekä sosiaali- ja terveysalan kehittämiseen.

Lähihoitaja laulaa vanhuspotilaiden kanssa.

Lähihoitajan työn lähtökohtana on ihmisen auttaminen. Asiakas- ja potilastyötä tehdään lähellä hoidettavaa, ihmisten kanssa ja ihmisten hyväksi omalla persoonalla. Työssä tarvitaan laaja-alaisen tiedon lisäksi kädentaitoja sekä hyviä vuorovaikutus- ja tunnetaitoja. Kuvassa lähihoitaja Jani Saarinen laulaa Kilpiäisten vanhainkodin asukkaille vuonna 2007. Kuva: Jukka Järvelä, SuPer.

Lähihoitaja tekee ihotestiä potilaalle.

Marjaana Vartiainen valmistui apuhoitajaksi vuonna 1980, mutta ammattinimeke vaihtui myöhemmin perushoitajaksi. Kuvassa Vartiainen tekee potilaalle ihokokeita Turun yliopistollisen keskussairaalan Ihoklinikan allergiayksikössävuonna 2014. Kuva: Marjo Sajantola, SuPer.

Lähihoitaja keskustelee vanhuksen kanssa.

Vanhusten kuntoutustoiminnan keskiössä ei ole pelkkä kuntoilu, vaan asiakkaan kohtaaminen ja yhdessäolo on myös tärkeää. Kuvassa Kajaanin Arvola-kodin lähihoitaja Ari Ojala vaihtaa kuulumisia Hilma Sivosen kanssavuonna 2002. Kuva: Marjatta Laukkanen, SuPer.

Hoitajat huolehtivat hygieniasta. Toisella on suojavarusteet.

Koronapandemia on lisännyt hygieniahoitajien työmäärää. Kuvassa Kaunialan sairaalan hygieniahoitaja Taina Hämäläinen, jonka työsarkaan on vuonna 2021 kuulunut neuvontatyö infektioiden riskeistä ja niiden torjumisesta. Hämäläinen on käynyt lähihoitajakoulutuksen lisäksi vuoden mittaisen hygieniahoitajakoulutuksen. Kuva: Anna Autio, SuPer.

"Lähihoitajien parhaat ominaisuudet ovat joustavuus ja ihmisläheisyys. On pysyttävä persoonana, tehtävä työtä omalla persoonalla. On tärkeää, että työssä voi olla tekemisissä ihmisten kanssa ja saa kuulua työyhteisöön. – – Meillä on osastolla hyvä tiimi, tuntuu tosi mukavalta olla siinä mukana. Työssä on olennaista juuri auttaminen. Haluan olla apuna, mutta en halua tehdä puolesta. Siinä on ero."