Tietoa Lastentautien tutkimuskeskuksesta

Lastentautien tutkimuskeskuksen nykyinen tutkimus perustuu yli 100-vuotiseen kunniakkaaseen tutkimusperinteeseen. Se sai alkunsa, kun 1893 Helsinkiin perustettiin Lastenklinikka edistämään yliopistollista lastentautiopin eli pediatrian opetusta. Ennen tätä lapsia hoidettiin aikuisten joukossa. Alun perin 60 potilaspaikan Lastenklinikka sijaitsi puutteellisissa tiloissa Tehtaankadulla. Sairaalapaikkojen, lääkärien ja sairaanhoitajien määrät moninkertaistuivat, kun uusi rakennus valmistui Stenbäckinkadulle sotien jälkeen vuonna 1946. Parantuneet olosuhteet tekivät mahdolliseksi nostaa lasten hoidon tasoa, minkä seurauksena lasten kuolleisuus väheni huomattavasti.

Lastenklinikalle hankittiin Lastentautien tutkimusrahaston kannatusyhdistyksen varoilla ensimmäinen laboratorio ja palkattiin laboratoriohenkilökuntaa. Lastensairaalan lääkärit erikoistuivat vähitellen uusille erikoisaloille ja sairaalaan saatiin myös lasten kirurginen osasto. Vastasyntyneidenkin hoito meni harppauksen eteenpäin, kun Naistenklinikan ovet avautuivat lastenlääkäreille. Samoihin aikoihin lääketieteen nopea kehitys antoi lastenlääkäreille tehokkaita keinoja lasten sairauksien hoitoon.

Lastentautien tutkimuksen pioneeri, professori Arvo Ylppö (1887–1992), aloitti oman tieteellisen työnsä jo 1920-luvulla. Hän toi Suomeen kansainvälisen korkeatasoisen tutkimuksen vaatimustason sekä kehitti keskostutkimusta ja hoitoa maailman huipputasolle. Vastasyntyneitä ja keskosia koskevat oivallukset perustuivat tarkasti tutkittuun kliiniseen potilasaineistoon, ruumiinavauslöydöksiin sekä eloonjääneiden huolellisiin seurantatutkimuksiin.

Professori Niilo Hallmanin (1916–2011) johdolla Lastenklinikka kehittyi monipuoliseksi sairaalaksi, jossa oli kaikkien lapsuusiän sairauksien asiantuntemusta sekä tutkimus- ja hoitomahdollisuuksia. Ylpön ohella Hallmania pidetään lastentautiopin voimahahmona. Sotien jälkeen tiet aukenivat suureen maailmaan ja oppia mentiin hakemaan modernin lääketieteen mallimaasta, Yhdysvalloista.

Ratkaisevaa olikin Niilo Hallmanin opiskelu- ja työskentelyjakso Harvardin yliopiston lastensairaalassa vuonna 1947. Sen seurauksena Hallman toi Suomeen yhdysvaltalaisen tutkimusperinteen ja modernin laboratorion menetelmiä, jotka olivat välttämättömiä muun muassa nykyaikaiselle nestehoidolle. Lisäksi hänen tuomisiaan olivat uudenlainen klinikkakulttuuri sekä verkostoituminen useiden USA:n eturivin pediatrien kanssa, mistä hyötyivät niin hänen oppilaansa kuin kollegatkin.

Hallman vaikutti koko Suomen modernin lastentautiopin kehittymiseen, minkä seurauksena syntyi runsaasti tutkimuksia lastentautiopin eri aloilta. Hän myös kehitti koulutusta sekä pediatrisen tutkimuksen tukijärjestelmää. Hallmanin ikätoveri, Ole Wasz-Höckert (1918–2015), toimi klinikan ruotsinkielisenä lastentautiopin professorina ja myöhemmin aktiivisesti myös valtakunnanpolitiikassa.

1940-luvulla tartuntatautien tutkimus lisääntyi ja keskityttiin esimerkiksi tuberkuloosin ja ripulin syihin, taudinkulkuun ja hoitoon. Vähitellen tartuntataudit vähenivät ja keskityttiin uusiin haasteisiin. 1950-luvun puolivälissä Niilo Hallman julkaisi ensimmäisen raportin synnynnäisestä munuaisrappeumasta, joka osoittautui Suomessa paljon yleisemmäksi kuin muissa maissa. Tästä sai suomalaisen tautiperinnön tutkimus alkunsa ja sen tiimoilta on löytynyt monia muita muuallakin harvinaisia sairauksia. Myöhemmin opittiin ymmärtämään näiden tautien aineenvaihdunnallisia häiriöitä ja saatiin selvitetyksi niihin liittyvät perimän poikkeamat.

Hallmanin 1950–60-luvuilla Terve lapsi -tutkimushankkeessa on saatu tärkeää tietoa lasten ja nuorten normaalista kasvusta ja kehityksestä. Tieto on välttämätöntä mahdollisten häiriöiden tunnistamiseksi. Seurantatietojen perusteella luotiin myös ensimmäiset kasvukäyrät ja tieto suomalaisen lapsen kehityksen virstanpylväistä. Samaan perinteeseen liittyvät professori Jaakko Perheentuvan (s. 1934) 1970–80-luvun lapsen kasvun ja kasvun häiriöiden tutkimushankkeet, joiden ansiosta on löydetty uusia tauteja, kuten Mulibrey-kasvuhäiriö eli Perheentuvan oireyhtymä. Samoina aikoina professori Hans Åkerblom (1934–2019) aloitti kansainvälisesti arvostetun lapsuusiän diabeteksen tutkimuksen.

Lastenkirurgit Matti Sulamaa (1910–1988) ja hänen seuraajansa Ilmo Louhimo (1931–2014) kehittivät ja tutkivat jatkuvasti uusia leikkausmenetelmiä ja nostivat Lastenklinikan kansainvälisesti arvostetuksi lastenkirurgiseksi sairaalaksi.

Lastenklinikan merkittäviin tieteellisiin saavutuksiin kuuluvat professori Christer Holmbergin ryhmän munuaissairauksia ja lasten elinsiirtoja koskevat tutkimukset sekä professori Martti Siimeksen hematologiaan ja ravitsemukseen liittyvä tutkimustyö aina 1980-luvulta uudelle vuosituhannelle saakka. Ansiokasta tieteellistä tutkimusta klinikalla ovat tehneet samoihin aikoihin professori Erkki Savilahti suolistosairauksista ja allergioiden syntymekanismista sekä professori, sittemmin kansleri, Kari Raivio, keskosten hoidosta. Oulun yliopiston emeritusprofessori Mikko Hallman teki 1970–80-luvulla Helsingin Lastenklinikalla kansainvälisesti merkittävää tutkimustyötä, joka kohdistui ennenaikaisesti syntyneiden lasten RDS-tautiin ja sen hoitoon surfaktantilla.

Professorit Ulla Pihkala (Saarinen), Leo Dunkel ja Hannu Jalanko oppilaineen ovat tehneet 1980-luvulta alkaen merkittävää tutkimus- ja kehitystyötä omilla erikoisaloillaan, joita ovat lastenhematologia, lastenendokrinologia sekä lastennefrologia ja elinsiirrot. Ensimmäinen lastenneurologian professuuri saatiin Suomessa Helsingin yliopistoon 1988, ja alan oppituolin ensimmäinen haltija oli Matti Iivanainen. Hänen jälkeensä tehtävää ovat hoitaneet Lennart von Wendt (1947–2009), Helena Pihko ja Leena Haataja. Alalla on toiminut useita muitakin kansainvälisestikin arvostettuja tutkijoita ja kliinikoita kuten Märta Donner ja Pirkko Santavuori.

Lääketieteellisen tutkimuksen kehitys on varsinkin 1990-luvulta lähtien mennyt kohti suuria tutkimushankkeita, joiden elinkaaret kestävät useita vuosia, jopa vuosikymmenen. Näistä mainittakoon professori Mikael Knipin lasten tyypin 1 diabetestutkimukset, niihin liittyvät professori Timo Otonkosken kantasolututkimukset sekä Sampsa Vanhatalon keskosten neurofysiologiset tutkimukset.

Näiden lisäksi ovat tieteellistä mainetta niittäneet Sture Anderssonin, Markku Heikinheimon, Kaija-Leena Kolhon, Taneli Raivion, Risto Rintalan, Mikko Seppäsen ja Kim Vettenrannan ryhmien tutkimukset kohteenaan keskosten ongelmat, kehityshäiriöiden ja syövän biologia, lapsuusiän suolistoanomaliat, murrosiän kehitys, ihmisen kantasolututkimus, hypogonadismi sekä menetelmät kehityshäiriöiden tunnistamiseen mahdollisimman varhain. Lisäksi on tutkittu aktiivisesti usean eri sairauden syntymekanismeja ja kehitetty hoito- ja seurantamenetelmiä.

Suomen lastenlääketieteen ja lasten terveyden historiasta lisää tietoa ylppo.fi.

Lastentautiopin professorit

Markku Heikinheimo 2010–
Mikael Knip 2000–
Christer Holmberg 2000–2010 (ruots. kiel.)
Martti A. Siimes 1999–2006
Hans Åkerblom 1985–98 (ruots. kiel.)
Jaakko Perheentupa 1984–99
Ole Wasz-Höckert 1971–85 (ruots. kiel.)
Bernhard Landtman 1961–79
Niilo Hallman 1956–83
Carl-Eric Räihä 1950–71 (ruots. kiel.)
Arvo Ylppö 1922–57
Wilhelm Pipping 1892–1923
Lisäksi apulaisprofessoreina ovat toimineet: Jarmo Visakorpi, Jaakko Perheentupa, Martti A. Siimes

Perinataalilääketieteen professori

Kari Raivio 1982–2003

Lasten infektiotautien apulaisprofessorit/professorit

Harri Saxén 2013–
Heikki Peltola 1993–99 (apul. professori), 1999–2011
Timo Vesikari 1985–91
Ossi Pettay 1964–83

Kliinisen lääketieteen tutkijakoulutuksen professori

Markku Heikinheimo 2006–2010

Neonatologian professori

Sture Andersson 2011–

Lastenkirurgian professorit (virka perustettiin 1992)

Risto Rintala 1998–
Ilmo Louhimo 1987–93 (apul. professori), 1993–96

Lastenneurologian professorit (virka perustettiin 1988)

Leena Haataja 2015-
Helena Pihko 2011–2014
Lennart von Wendt 2002–2009
Matti Iivanainen 1991–2000

Lastenpsykiatrian professorit (virka perustettiin 1973)

Eeva Aronen 2013–
Fredrik Almqvist 1989–2010
Terttu Arajärvi 1974–87

Lääketieteellisen kantasolututkimuksen professori

Timo Otonkoski 2010–

Translationaalisen lastentautiopin Niilo Hallman -professori

Taneli Raivio 2013–

Lastenendokrinologian Sigrid Jusélius -professori

Outi Mäkitie 2015–