Siirry pääsisältöön

Elämän syliin

Paha autokolari vei Kirsi Voutilaisen kivun ja toistuvien leikkausten kierteeseen. Tanssiminen palautti elämään ilon ja hyväksynnän.

Kirsi Voutilainen koira sylissä

 

Joka aamu vaalea nainen tanssii ja tasapainoilee kalliolla lähellä meren rantaa. Hänen seuranaan on arvokkaasti harmaantunut mäyräkoira, joka etsii muutaman metrin päässä myyriä häntä väpättäen. Puunrunkoon nojaa kävelykeppi. Sen nainen nappaa mukaansa, kun on aika palata kodin lämpöön.

Kirsi Voutilainen ja hänen mäyräkoiransa Ruusu käyvät päivittäin merenrannassa. Ruusun vietti vetää metsälle, ja koiran touhutessa Voutilainen harjoittaa tasapainoaan, meditoi tai tanssii.

Omilla jaloilla seisominen on pitkällisen työn tulos, ja siksi Voutilainen vaalii sitä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

”Joskus sanon jalalleni, että jos sä hajoat niin sen kun hajoat – mutta silti mä astun sun päälle.”

Säiliöauto osuu kylkeen

Itsenäisyyspäivänä vuonna 1987 taivaalta satoi räntää, ja maantien peitti paksu kerros märkää lunta. Seuraavana päivänä Voutilaista odotti kirjanpidon tentti opiskelupaikkakunnalla Vaasassa. Musta Morris Mini lähti taittamaan matkaa Kuopiosta Vaasaan, Voutilaisen silloinen poikaystävä ajoi. Voutilainen muistaa huoltoasemapysähdyksen ja Rautalammin. Sen jälkeen muistikuvat ohentuvat.

Kurjassa ajokelissä Mini lähti ajautumaan vastaan tulevien kaistalle. Maitosäiliöauto törmäsi sen oikeaan kylkeen, Voutilaisen puolelle.

Ambulanssin tulo kesti 45 minuuttia. Sitä pidempään Voutilainen ei todennäköisesti olisi selvinnyt.

”Onnettomuuspaikalle sattui lääkäripariskunta. Eivät hekään juuri muuta voineet tehdä kuin peitellä minut.”

Oikean reisiluun pää oli mennyt lantion läpi. Maksa oli revennyt, se vaati 12 tunnin leikkauksen Kuopiossa. Kasvot ja päänahka olivat kauttaaltaan lasinsiruissa.

Seurasi kahden ja puolen kuukauden jakso tehohoitoa ja toistuvia leikkauksia. Lonkkaleikkauksessa tapahtui jotain: Voutilaisen oikeaan jalkaan iski sietämätön kipu, jalkaterä halvaantui ja hermo vaurioitui pysyvästi.

Voutilaisen hermokivusta kehittyi CRPS, monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä. Vaasassa sitä hoidettiin sähköstimulaatiolla ja myöhemmin toiminnallisilla harjoitteilla.

”Ei sitä oikein koskaan kunnolla selitetty minulle. CRPS vain on. Se on tehnyt elämästäni helvettiä.”

CRPS on pitkäaikainen ylä- tai alaraajan kipua tuottava oireyhtymä, jossa tunto ja motoriikka muuttuvat poikkeaviksi. Siihen liittyy keskushermoston muutoksia. Usein sairaus kroonistuu tai leviää muualle kehoon. CRPS-kipu on kohtuuttoman voimakas alkuperäiseen traumaan nähden. Raajan käyttäminen voi vaikeutua kivun, kömpelyyden ja voimattomuuden takia. Se voi muuttaa luita, ihoa ja karvoitusta. Oireyhtymän perimmäistä syytä ei tiedetä.

Kotiutuessaan Voutilainen oli laihtunut kymmenen kiloa. Murtuneessa ranteessa oli raudat, ja kävelyn tukena oli puiset kainalosauvat.

Poikaystävä selvisi onnettomuudesta tikeillä. Hänen taakakseen jäi muistaa kaikki tapahtunut.

”Ei silloin kyselty meiltä kummaltakaan, että kuinka voit. Ei tarjottu henkisten haavojen hoitoa. Ja me olimme niin nuoria. Emme tajunneet, että olisi hyvä hakea apua eikä vain lakaista kaikkea maton alle.”

Kirsi Voutilainen nauramassa

Leikkauskierre katkaisee työelämän

Päästyään sairaalasta vuonna 1988 Kirsi Voutilainen palasi Vaasaan ja jatkoi hotellialan opintojaan. Hän luki tentteihin sängyn pohjalla ja kävi fysioterapiassa.

”Lihaksia ei ollut. Oikea pakara oli kuin pannukakku. Jotenkin pystyin kävelemään, ja se riitti.”

Voutilainen pääsi Finnairille, ensin lähtöselvitysvirkailijaksi ja sitten tulopalveluun. Siitä työstä hän piti. Elämä näytti vihdoin tavalliselta nuoren aikuisen elämältä.

Mutta parin vuoden päästä kivut alkoivat yltyä.

Polvi käyttäytyi kumman epävakaasti, se saattoi heilua esimerkiksi yskiessä. Kävi ilmi, että ristiside oli poikki. Voutilaisella todettiin myös edennyt osteoporoosi. Polvileikkauksen jälkeen lonkka kuitenkin meni sijoiltaan, ja uutta proteesia yritettiin saada paikoilleen viiden vuoden ajan. Leikkausta seurasi aina kuntoutus, takaisku ja uusi leikkaus.

Toistuvan toivon ja pettymyksen kierteessä Voutilainen alkoi ymmärtää, ettei voisi enää palata töihin. Lihasvoimat olivat hiipuneet sairastaessa, eikä jalka olisi sallinut enää tulopalvelutiskin takana seisomista. Kuntoutuminen oli hidasta ja turhauttavaa. Keskimmäisen pakaralihaksen treenaaminen olisi ollut tärkeää, mutta se tuntui siltä kuin hermo katkeaisi. Voutilainen alkoi pelätä kipua. Kävelykepistä tuli säännöllinen ulkoiluseura.

”Pahemmastakin voi selvitä”

Työkyvyttömyyseläkkeellä elämästä tuli pientä: Voutilainen ulkoili mäyräkoiransa kanssa, kävi jumpassa ja ranskantunnilla.

Töölön sairaalan poliklinikalla hän tunsi syyllisyyttä ja ajatteli olevansa vääränlainen, väärän ikäinen potilas.

”Katsoessani peiliin mietin, kuka tuo tyyppi oikein on. Kaikki tuntui harmaalta. Ahdisti ajatella, että loppuelämä olisi sitä samaa syrjässä olemista. En tajunnut, että olin masentunut, että käsittelemättömiä asioita oli todella paljon.”

Voutilainen päätti muuttaa asioita. Hän alkoi opetella meditaatiota ja läsnäolotaitoja. Hän kävi hiljentymiskursseilla ja tutki itseapukirjallisuutta. Hän löysi tarinoita ihmisistä, jotka elävät ALS-taudin kanssa ja ihmisistä, jotka ovat selviytyneet keskitysleiriltä.

Hän alkoi ajatella, että pahemmastakin voi selviytyä.

Elämä alkoi laventua. Eräältä Egyptin-matkalta Voutilainen rohkeni ostaa itämaisen tanssivyön. Hän kokeili tanssia paikallaan: siirtää aluksi vain painoa lonkalta toiselle. Eikä lantion liike sattunut! Voutilainen jatkoi tanssimista ja hankki fysioterapeutilta tukea.

Tanssi vei ulos ja yhdisti Voutilaisen jälleen yhteiskuntaan. Vuonna 2011 Voutilainen sai kutsun terapeuttisen tanssin työpajaan. Hän tutustui menetelmään, jossa tarkoituksena on tanssia omin askelin, kohdata ihmisiä, tulla eheyttävällä tavalla kosketetuksi.

Se vapautti hänet elämään, esiintymään, uhmaamaan pelkoja.

”En tiedä, mitä aivoissani tapahtui, mutta muut huomasivat eron olemuksessani. Lähikaupassa alettiin kysellä, olenko rakastunut vai tullut uskoon.”

Kirsi Voutilainen kädet ilmassa

Tanssi vapauttaa elämään

Voutilainen tanssi lisää ja kouluttautui, vaikka mieli yritti keksiä syitä, miksi ei kannattaisi.

Ohjaajakoulutukseenkin hän ajatteli menevänsä henkisen kasvun takia, ei siksi että alkaisi ohjata toisia.

Pelko oli välillä fyysinen, katastrofaalinen kokemus. Silti Voutilainen meni ja teki. Kuolemankauhustaan huolimatta hän hankki ajokortin ja mustan Mini Cooperin.

”Jos kuuntelisin kipua, jäisin sängynpohjalle. En valinnut sitä onnettomuutta, mutta voin valita sen, että pelaan niillä korteilla, jotka ovat jäljellä.”

Ohjatessa puhuminen oli vielä pelottavampaa kuin yksin tanssiminen. Mutta Voutilainen sieti pelkonsa ja alkoi viedä tanssia katharttisempaan, tunteellisempaan suuntaan. Hän perusti toiminimen ja alkoi pitää omia työpajojaan – vaikka sekin pelotti.

”Tanssin avulla uskallan elää tätä lyhyttä elämää niin kuin haluan. Se todistaa, että olen olemassa”, Voutilainen sanoo.

Yritystoiminta on antoisaa, raskasta ja uuvuttavaa. Voutilainen unelmoi yrityksensä kehittämisestä. Ei hän niinkään välitä sen laajentamisesta – hän haluaisi mieluummin yhdistää ihmiset, saada yhä useammat tanssimaan. Silti Voutilainen tiedostaa, ettei unelmaan saa takertua.

”Kysyn joskus itseltäni, olisiko minulla elämäniloa, jos en ohjaisi tanssiryhmiä. Uskon, että olisi. Kyllä minä voisin luopua siitäkin.”

Kaikista peloista ei pääse. Luottamus omaan jalkaan ei palaa aivan helposti. Toisinaan Voutilainen miettii, mitä tapahtuu, jos jalka taas hajoaa tai menee sijoiltaan.

Voutilainen jumppaa jalkaa päivittäin pienin täsmäliikkein ja pidentää hiljalleen kävelymatkoja, joilla keppiä ei tarvitse. Lonkkaa ei ole tarvinnut leikata melkein 15 vuoteen, mutta oikea jalka on edelleen mykkä ja sokea. Treeni ei tunnu tarttuvan sen lihasmuistiin. Sillä voi kävellä, mutta Voutilaisen on ohjattava katseella sen toimintaa.

Tervettä elämää on silti elettävä sen verran kuin pystyy. Ehkä vielä tulee se päivä, jolloin Voutilainen pääsee Ruusun kanssa myyrämetsälle ilman kävelykeppiä.

Teksti: Lotta Tuohino
Artikkeli on julkaistu alunperin Husarissa 6/2019.