Elinsiirto on vakiinnuttanut asemansa loppuvaiheen munuaissairauden kustannustehokkaimpana hoitona ja vaikeissa maksan, sydämen ja keuhkojen sairauksissa se on ainoa mahdollinen henkeä pelastava hoito. Lisäksi haiman ja suolen siirroilla voidaan kohentaa potilaan elämänlaatua ja helpottaa sairauden hoitoa.
Elinsiirtoja rajoittaa edelleenkin pula siirrettävistä elimistä. Vuosittain elinsiirtojonoissa kuolee 5-10% potilaista. Elinsiirtojoissa on jatkuvasti yli 400 potilasta. Edelleen suurin ongelma on potentiaalisen elinluovuttajan tunnistaminen. Elinluovutuksen mahdollisuus tulee muistaa hoitoketjun jokaisessa vaiheessa, silloin kun kohdataan kriittisesti neurologisesti sairas potilas.
Elinluovutustoimintaa säätelevät sekä Suomen että Euroopan lait. Lainsäädännöllä pyritään turvaamaan siirrettävien elinten turvallisuus ja jäljitettävyys, tekemään toiminnasta läpinäkyvää ja poistamaan kaikki väärinkäytökset.
Elinluovutukset pääosin aivokuoleilta luovuttajilta
Suomessa suurin osa elinsiirroista tehdään aivokuolleilta vainajilta lahjaksi saaduilla elimillä. Ihminen on Suomen lain mukaan kuollut, kun kaikki hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet, vaikka sydän vielä sykkisi. Aivokuoleman toteaa yleensä kaksi lääkäriä: neurokirurgi tai neurologi toteaa aivotoiminnan loppumisen ja teho-osastonlääkäri tai anestesialääkäri spontaanin hengitystoiminnan loppumisen.
Elinluovutuksen esteitä ovat:
- aivokuoleman syy tai mekanismi on epäselvä
- yli 85 vuoden ikä
- positiivinen B- tai C-hepatiitti, HIV
- viiden vuoden sisällä sairastettu syöpä, paitsi ihon tyvisolusyöpä tai aivokasvain
Lähtökohtana oletettu suostumus
Ennen elinten irrotusta omaisilta tiedustellaan vainajan elinaikaista kantaa elinluovutukseen. Suomessa on käytössä ns. oletettu suostumus: mikäli vainaja ei ole elinaikanaan vastustanut elinluovutusta, voidaan hänen elimiään ja kudoksiaan irrottaa toisen ihmisen hoitoa varten. Näin pyritään kunnioittamaan vainajan tahtoa eikä omaisten tarvitse miettiä raskaalla surun hetkellä ylimääräisiä asioita.
Elinluovutuksen mahdollisuus pyritään ottamaan esille aina kriittisesti neurologisesti sairaan potilaan kohdalla, mikäli arvioidaan, ettei potilaalla ole mahdollisuutta toipua. Elinluovutuksen mahdollisuus kuuluu olennaisena osana potilaan loppuvaiheen hyvään hoitoon ja vainajan tahdon kunnioittamiseen. Samalla vainajalla on elinluovutuksen kautta mahdollisuus auttaa jopa seitsemää kriittisesti sairasta potilasta saamaan uuden elämän.
HUSilla on keskittämisasetuksen pohjalta elinluovutustoiminnan valtakunnallisen kokonaisuuden suunnittelun ja yhteensovittamisen vastuu. Tätä varten HUSissa toimii valtakunnallinen elinluovutuskoordinaattori, jonka tavoitteena on:
- koordinoida, yhtenäistää, kehittää ja seurata kansallista elinluovutustoimintaa havaittujen kehittämistarpeiden pohjalta
- tehdä laaja-alaista yhteistyötä muiden elinluovutus- ja elinsiirtotoiminnassa mukana olevien tahojen kanssa elinluovutustoiminnan edistämiseksi
- auttaa elinluovutustoimintaan liittyvissä hallinnollisissa ja ohjeistusasioissa
- auttaa elinluovutussairaaloita tarvittaessa elinluovuttajan hoitoon liittyvissä akuuteissakin kysymyksissä
- osallistua tarpeen mukaan elinirrotus”keikoille”, seurata elinluovutussairaaloiden käytännön toimintaa ja antaa tukea
- seurata ja ohjeistaa elinluovutustoimintaan liittyvää koulutusta ja tukea elinluovutussairaaloita sisäisten koulutusten järjestämisessä
- osallistua eri tahojen, kuten esimerkiksi yliopistot, koulutuslaitokset, terveydenhoidon yhdistykset järjestämiin koulutustilaisuuksiin
- osallistua FIMEA:n suorittamiin tarkistuskäynteihin elinluovutussairaaloihin ja tukea niitä, jotta elinluovutustoiminta vastaa sille asetettuja vaatimuksia.