​Aloitin työni Lastenklinikalla opiskelijana vuonna 1974 vastasyntyneiden teholla. Opiskelijana hoidin toisen hoitajan kanssa viittä, kuutta keskoskaapissa olevaa potilasta. Tuolloin lapset oli kytketty hengityslaitteisiin, mutta muita apuvälineitä ei juurikaan ollut. Oli luotettava omaan silmään ja arviointikykyyn. Vanhemmat saivat vierailutunnilla käväistä osaston käytävällä kurkkimassa kapeista ikkunoista huoneeseen, mutta sisälle huoneisiin ei heitä päästetty. Teho-osastolla annettiin kyllä tietoa lapsen voinnista, mutta ei tarjottu mitään ohjausta tai sen suurempaa tukea.

Valmistuttuani aloitin työt isojen lasten infektio-osastolla. Potilaat olivat iältään 2 - 18 vuotiaita. Perehdytys oli lyhyt ja ytimekäs. Ensimmäinen työpäiväni oli torstai, perjantaina olin iltavuorossa ”ylimääräinen” ja lauantaina olinkin jo iltavuoron vastaava, onneksi kahden kokeneen lastenhoitajan kanssa. Tuolloin oli meneillään meningiittiepidemia, ja tosi sairaita lapsia oli paljon. Vanhemmat saivat vierailla potilashuoneissa vierailutuntien aikana, yksi tunti aamupäivällä ja toinen illalla. Sisarusten vierailuja ei sallittu.

1970-luvun lopussa Lastenklinikalle perustettiin ruotsinkielinen osasto 3, jonne siirryin osastonhoitajaksi. Koko henkilökunta oli kaksikielinen ja potilaat olivat ruotsinkielisiä. Diagnooseina heillä oli nivustyrästä ja maitoallergiasta leukemiaan. Kirjo oli siis todella laaja. Osastonhoitajalla ei ollut hallinnollisia tehtäviä paljoakaan. Oikeastaan vain yksi: työvuorojen laatiminen isolle paperille, jonka toiseen päätyyn laskettiin sitten yhteen jokaisen henkilön kohdalle tuntien kokonaissumma palkkatoimistoa varten.

Vaikka tuolloin potilaita oli paljon ja hoitajia suhteessa vähän, meillä oli aina aikaa seurustella lasten kanssa; - leikkiä, pelata tai lukea kirjaa. -Siinä samalla huomioiden ja tarkkaillen heitä. Näimme, miten lapsi/nuori reagoi sairaalahoitoon ja omaan tilanteeseensa ja keskustelimme mahdollisista tukitoimista moniammatillisessa tiimissä. Tämä oli luonnollisesti mahdollista vain, koska lapset yleisesti ottaen eivät olleet niin vakavasti sairaita kuin nykypäivänä. Toki vakaviakin sairauksia esiintyi, ja nämäkin lapset hoidettiin parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kun ei parantavia hoitomuotoja ollut, he eivät eläneet kovin pitkään.

Vanhempien vierailuaikojen vapautuminen Lastenklinikalla alkoi osastolta 3. Vanhemmat saivat olla läsnä vuorokauden ympäri, ja alkuun oli yllättävän vaikeaa löytää tasapaino niiden tehtävien välillä, jotka vanhemmat pystyivät hoitamaan ja niiden, joihin tarvittiin hoitajan ammattitaitoa. Aika pian kuitenkin kaikki huomasivat, mikä etu oli vanhempien läsnäolosta. Lapset olivat rauhallisempia, tunsivat olonsa turvalliseksi ja heitä oli helpompi hoitaa. Kun perheet kotiutettiin, heillä oli entistä paremmat valmiudet pärjätä hyvin kotioloissa.

Lasten tutkiminen ja diagnosoiminen on uusien tutkimusmenetelmien ansiosta helpottunut huomattavasti. Meillä on tänä päivänä käytettävissämme erilaisia kuvantamislaitteita, joita ilman ennen oli tehtävä johtopäätökset lapsen tilasta. Ei johtopäätöksiä ennenkään tyhjästä nyhjäisty, vaan harrastettiin ilmakallokuvauksia ja erilaisia varjoainetutkimuksia sekä tähystyksiäkin huomattavasti nykyistä enemmän.

Vähitellen 80-luvulle siirryttäessä osasto 3 muuttui ruotsinkielisestä osastosta munuais-, diabetes-, anorexia-, ja muita sisätautipotilaita hoitavaksi osastoksi. Tuolloin myös dialyysi- ja elinsiirtotoiminta lapsille aloitettiin nykyaikaisen mallin mukaan.

90 -luvulla suurin mullistus kaikessa työssä oli tietotekniikka-aikakauden alkaminen. Aiemmin kaikki tiedot kirjattiin käsin, nyt osa tallennetaan sähköisiin järjestelmiin. Vähitellen tietokoneen äärellä kului yhä enemmän aikaa, mikä on pois potilaan äärellä vietettävästä ajasta.

Tekniikan kehittyessä ovat valvontalaitteet tulleet osaksi jokapäiväistä potilashoitoa. Valvontamonitorit voi kytkeä kaikille potilaille, ja niitä voi seurata myös henkilökunnan tiloista käsin. Suonensisäisten nesteiden ei anneta tippua vapaasti, vaan niiden määrän voi määritellä tarkasti. Myös erilaiset monimutkaiset ja monimuotoiset koneilla toteutettavat potilashoidot ovat lisääntyneet. Esimerkiksi dialyysit, fereesit, Mars-hoito vaativat jo useampia hoitajia saman potilaan äärelle; karkeasti sanottuna yksi hoitamaan konetta ja toinen potilasta.

Kautta aikojen ovat kuitenkin lasten sairaanhoidon periaatteet säilyneet. Kaikessa toiminnassa pyrkimyksenä on huomioida yksilöllisyys, perhekeskeisyys, turvallisuus, kasvun ja kehityksen tukeminen, jatkuvuus sekä yksityisyyden suojeleminen.

Ki Lindqvist on tehnyt yli 40-vuotisen työuran Lastenklinikalla sairaanhoitajana ja osastonhoitajana.