Sepelvaltimoiden varjoainetutkimus

 

Sepelvaltimotaudin diagnoosi voidaan hyvin usein tehdä potilaan oireiden, lääkärin kliinisen tutkimuksen ja kliinisen rasituskokeen (rasitus-EKG) perusteella. Varjoainekuvausta ei siis läheskään aina tarvita. Se on kuitenkin aiheellinen, kun potilaan arvellaan hyötyvän sepelvaltimotaudin kajoavasta hoidosta, eli pallolaajennuksesta tai ohitusleikkauksesta, joita edeltäen tarvitaan mahdollisimman tarkka tieto sepelvaltimoiden tilasta.  Joissakin tapauksissa varjoainekuvaus tulee kyseeseen myös diagnostisena tutkimuksena tilanteissa, joissa potilaan hankalan oireiston syy on jäänyt epäselväksi.  Jos sepelvaltimotaudin oireisto on vakaa, varjoainekuvaus tehdään suunnitellusti ja kiireettömästi, mutta silloinkin yleensä muutaman viikon tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun sen tarve on tunnistettu.  Jos taas kyseessä on äkillisesti ilmaantunut tai äkillisesti pahentunut ja epävakaa oireisto, kuvaus tehdään 1-2 vuorokauden kuluessa lähetteen tai potilaan tulosta sairaalaan - tai vakavimmissa tilanteissa päivystysluontoisesti. 

 

 

Sepelvaltimoiden varjoainekuvaus voidaan tehdä polikliinisesti jolloin potilas tulee sairaalaan ja kotiutuu sieltä samana päivänä. Joskus potilaat tarvitsevat kuvausta edeltävästi hoitotoimia, esimerkiksi nesteytystä, ja joskus kuvauksen  jälkeen pitempää seurantaa, jolloin  päivän tai parin hoitojakso vuodeosastolla on tarpeen.   Polikliiniseen  varjoainekuvaukseen kuuluu valmisteleva käynti sairaanhoitajan vastaanotolla kardiologian poliklinikalla yleensä muutamaa päivää ennen suunniteltua kuvauspäivää.  Tällä käynnillä potilas saa tietoa tulevasta tutkimuksesta ja lisäksi varmistetaan, että tarvittavat esiselvitykset laboratoriokokeineen on tehty.

 

Kuvauspäivän valmisteluihin kuuluu esilääkitys, joka sisältää yliherkkyysreaktiota varjoaineelle ehkäisevän ja rauhoittavan lääkkeen (ns antihistamiinivalmiste).  Mikäli potilas on aiemmin saanut vakavia yliherkkyysoireita jodipitoisesta varjoaineesta, tutkimuksen riskit ja hyödyt punnitaan hyvin tarkoin potilaan kanssa keskustellen.  Kuvaus voidaan tehdä yhteisellä päätöksellä vahvan allergisia reaktioita ehkäisevän lääkityksen suojassa.

 

 

Toimenpide tehdään paikallispuudutuksessa.  Toimenpidereitti voi olla joko rannevaltimo (A. radialis) tai nivusvaltimo (A. femoralis). Toimenpiteen tekevä kardiologi päättää reitin, jonka mukaisesti tutkimuksessa avustavat hoitajat valmistelevat potilaan kuvausta varten. Valittuun valtimoon muodostetaan yhteys neulalla punktoimalla. Sen jälkeen valtimon sisään ujutetaan  ohutseinäinen holkki, jonka kautta taipuisa sisäänviejälanka ja kuvauskatetri viedään röntgenläpivalaisulla seuraten sepelvaltimoiden suulle aortan tyveen.  Katetrin kärki on pehmeä ja vain hyvin harvoin vaurioittaa suonia. Sepelvaltimoon ruiskutetaan jodipitoista varjoainetta, jonka kulku sepelvaltimoissa kuvataan röntgensäteiden avulla tietokoneen muistiin. Kuvauksia tehdään useista suunnista ja molemmista sepelvaltimoista erikseen. Kuvaukset tarkastetaan heti tutkimuksen jälkeen ja havaittujen ahtaumien vaikeusaste tunnistetaan joko arvioimalla tai tietokoneen avulla mitaten. Tarvittaessa varjoainetutkimusta täydennetään sepelvaltimon sisäisellä painemittauksella tai ultraäänikuvauksella. Varjoainekuvat samoin kuin mahdolliset valtimonsisäiset ultraäänitutkimukset arkistoidaan digitaalisesti ja tallennetaan tarvittaessa erilliselle CD-levykkeelle. 

 

Varjoainetutkimuksen tavoitteena on  selvittää onko potilaalla sepelvaltimotauti ja jos on niin vaatiiko se kajoavaa hoitoa ja jos vaatii niin tuleeko pallolaajennus kyseeseen vai onko ohitusleikkaus parempi vaihtoehto.  Hoitopäätös tehdään potilaan kanssa eri vaihtoehdoista keskustellen. Joissakin tapauksissa on tärkeää pohtia hoitovalintaa yhdessä sydänkirurgien kanssa ennen kuin potilaalle esitetään asiantuntijoiden hoitosuositus. Paras hoito voi joskus olla pelkän lääkehoidon jatkaminen.

 

 

 

Sepelvaltimoiden varjoainekuvaus ei ole täysin vaaraton toimenpide. Valtimon pistospaikan kipu, mustelma tai turvotus ovat melko tavallisia, mutta yleensä viattomia seuraamuksia. Joskus pistospaikan vuoto voi kuitenkin pitkittää sairaalahoitoa ja poikkeustapauksissa valtimoon voi syntyä repeämä, joka joudutaan ompelemaan leikkaussalissa vuodon tyrehdyttämiseksi. Henkeä uhkaavat valtimoverenvuodot lantion alueelle tai vatsakalvon takaiseen tilaan ovat hyvin harvinaisia.  Sepelvaltimokuvaus voi aiheuttaa rytmihäiriöitä, jotka hoidetaan tutkimuksen aikana joko lääkkein tai sähköshokilla (defibrillaatio). Jännitys ja valtimon pistoon liittyvä kipu voivat laukaista kiertäjähermon toimintaa kiihdyttävän heijasteen, joka johtaa verenpaineen laskuun ja sykkeen hidastumiseen. Potilas kokee heikotusta ja pahoinvointia, jotka oireet kuitenkin korjautuvat nopeasti nesteensiirrolla ja kiertäjähermoa salpaavalla lääkkeellä.   Tällainen reaktio ei estä tutkimuksen jatkamista.

 

Hyvin sairaissa ja pinnaltaan hauraissa sepelvaltimoissa katetrin kärki voi saada aikaan paikallisia vaurioita. Sisäpinnaltaan rosoisesta ateroskleroottisesta aortasta voi irrota kalkkisiruja, kolesterolimassaa tai paikallista hyytymää, josta voi olla seurauksena aivoverenkierron  häiriö, jopa aivoinfarkti.  Kuolema varjoainekuvauksessa on äärimmäisen harvinainen komplikaatio, joka liittyy lähinnä kaikista vaikeimmin sairaiden potilaiden tutkimuksiin.

 

Varjoaine voi pahentaa olemassa olevaa munuaisten vajaatoimintaa. Hyvä nestehoito ennen ja jälkeen varjoainekuvauksen vähentää munuaisvaurion vaaraa. 

 

Sepelvaltimokuvauksen vakavimpien komplikaatioiden (vakava verenvuoto, aivoinfarkti, kuolema, vakava munuaisvaurio) yhteenlaskettu riski on noin 0.5 – 1 %.